sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Kaikki lemmikit ovat jättäneet minuun jälkensä

On kulunut 13 vuotta kun tämä pitkäikäisin lemmikkini, leikattu poikakissa Nasse kuoli. Se eli 14-vuotiaaksi kärsien loppuvaiheessa virtsa-ja munuaisvaivoista. Nasse oli räväkkä tapaus. Se pelkäsi ihmisiä, lapsia varsinkin. Aina vieraiden tullen se meni sängyn alle piiloon ja sähisi sieltä kaikille vieraille. Vain minä sain pitää sitä sylissä ja helliä sitä. Muita ihmisiä kohtaan se oli hyvin varautunut. Monet pelkäsivät sitä, vaikka se oli itse pelokas.

Nasse oli kaunis maatiaiskissa, sen raidoitus oli täydellinen. Se sai osan elämästään liikkua luonnossa, mökkimaisemissa.. Jos se olisi saanut asua maalla sen elämä olisi ollut täydellistä. Siitä ei koskaan oikein tullut kaupunkilaiskissaa.

Nasse haudattiin eläinten hautausmaalle, ja olemme harvakseltaan silloin tällöin käyneet sitä siellä muistelemassa. Voinhan ajatuksissani muistella sitä muutenkin. Lapseni syntyivät vasta Nassen kuoleman jälkeen.

Surullisempi tapaus on tämä ainoa koirani, jonka olen koskaan omistanut. Dalmatialainen Netta-tyttö ehti olla minulla vain alle puolen vuoden ajan. Sillä oli synnynnäinen keuhkoahtaumatauti. Ja se kuihtui pikkuhiljaa pois. Sen oli pakko antaa lähteä koirien taivaaseen, sillä sen hengittäminen kävi aina vain vaikeammaksi eli se kärsi kovasti viimeisinä elinviikkoinaan. Eikä sille ollut mitään tehtävissä. Netta kävi elämässäni vain hetken 90-luvun alussa, mutta sen muisto elää kauniina. Se oli vielä pentu kuollessaankin, se tuntuu vieläkin niin epäoikeudenmukaiselta. Netasta olisi voinut tulla ihana perheenjäsen, ja varmaan se olisi viihtynyt lastemmekin kanssa.


Vieläkin tunnen surua Netan menettämisestä. Se oli luonteeltaan vilkas ja herttainen tyttö. Voi kun olisin saanut pitää sen pitempään..

*********************

Nasse-kissa 1982 - 1996
Netta-koira 1993

(Kaikki kuvat otin paperikuvistani ja muokkasin mm. terävöittämällä)

8 kommenttia:

arleena kirjoitti...

Lemmikeitä ei unohda koskaan. Perheenjäseniähän ne ovat olleet omine persoonallisine tapoineen.

PupuLihavisto kirjoitti...

Todella herkistävä tuo Netta-koira, ikävä jotta ette saaneet viettää pitempää aikaa yhessä:( Ja Nassehan näyttää olleen oikia kunnon muhkia maalaiskolli, aivan lutunen:D

Mun elämässä on ollut useampia kissoja, mutta kyllä vaan lapsena perheemme hoidossa ollut toyvillakoira jätti minuun palasen koiraihmistäkin...Chow chowsta haaveilen:)

Follow your dreams kirjoitti...

Voi kun surullista sattunut Netalle:(
Totta että eläimet jättää kanssa jälkensä...

Meilläkin oli kissa
en itse olen niin kissaihminen
mutta kuiteskin tykästyin
siihen raidalliseen kissaan;)

Mutta kissa meni omille teilleen
eikä löydetty
vieläkin joskus kaipaan sen
kehräämistä sylissä.

Jamelia

juanita kirjoitti...

samastuin kovin tähän kirjoitukseesi.. molempien lemmikkien tarinat tuovat mieleen omani ja perheemme lemmikit, ja samalla tavoin ajattelen, että ne ovat jättäneet jälkensä minuun.

netta-koirasi tarina oli kovin surullinen. lemmikin kuolema tekee aina kipeää, mutta se on hieman helpompi hyväksyä, jos kyseessä on kuitenkin iäkkäämpi eläin, joka on ehtinyt jo elää hyvän elämän. on varmasti ollut raskasta seurata netan hiipumista. me jouduimme lopettamaan 2-vuotiaan onni-kissamme, kun auto oli tönäissyt sitä niin, että sen takajalat halvaantuivat, ja edelleen sen kohtalo surettaa. nasse kissaa näyttää olleen komea ja hyvinvoiva kolli, sillä on ollut varmasti onnellinen elämä luonasi!

Sooloilija kirjoitti...

Ihanat kommentit teiltä Arleena, PupuLihavisto, Jamelia ja Juanita.

Minulla oli ihan lapsena myös eräs kissa, mutta se mysteerisesti katosi..

Leena Lumi kirjoitti...

Voi, Netasta tuli mieleen taas Luna...kun koiranpentu, ihmisen syliin sopivin,lähtee, se on niin väärin ja käsittämätöntä. Me ei saatu edes diagnoosia, vaikka viikoksi vietiin Suomen huippuhoitoyksikköön!

Dalmis on niin ihastuttava koira!

Hienoja kuvia olet ottananut Nassesta...komea kissa.

Nyt täytyy vielä vähän itkeä Lunaa, pientä punaista villakoiraa, joka ei ehtinyt edes puolen vuoden ikään...enää en kapseloi tätä surua, vaan suren just niin kauan kuin siltä tuntuu...

Papi kirjoitti...

Olipa surullista luettavaa Netasta, niin nuori koira ja miten suloinen. Tosi hienot kuvat siitä. Nasse-kissa sensijaan eli pitkän elämän.

Nämä eläinaiheet on niin sydäntäni lähellä. Täytyykin joskus laittaa postaus myös meidän perheen koirista.

Sooloilija kirjoitti...

Leena, omat lemmikit nostavat tunteet pintaan. On hyvä itkeä ja kyynelehtiä niiden poismenoa aina silloin tällöin.

Papi, kerrohan omistakin lemmikeistäsi. Olisi ihana kuulla.