lauantai 31. tammikuuta 2009

SUNNUNTAIKLASSIKKO

Viime aikoina olen viehtynyt kuuntelemaan koskettavia naislaulajia. Tässä yksi, jonka ura on ollut pitkä, ja jonka laulut saavat haaveilemaan, kyynelehtimään.. Dusty Springfield teki tämän You Don't Have To Say You Love Me-laulun 60-luvulla, ja sai siitä lähtien esittää sitä joka keikallaan. Tämä versio on vuodelta 1979. Se ei ole täydellinen versio hänen nuorena naisena laulamastaan alkuperäisestä, mutta pidän siitä, että kaikki ei ole niin täydellisesti tuotettua ja esitettyä. Laulajan elämänkokemus ja rosoisuus saavat näkyäkin.. Varsinkin Dustyn tapauksessa. Hän eli vaikeamman kautta, ja kuoli vuonna -99 rintasyöpään, vain 59-vuotiaana..




Sunnuntaiklassikoita: Anteeksi, en olekaan ehtinyt enkä jaksanut linkittää tähän tänään muiden sunnuntaiklassikoita.

Revolutionary Road - Unelmaparin sielunmessu


Revolutionary Road on katu, jonka varrella, kauniissa valkoisessa talossa, asuu onnellinen pari, jota kaikki ihailevat, sillä heissä on jotain erikoista.

Tämä on elokuva, jonka pinnan alla kytee koko ajan. Näennäisesti ei tapahdu suuria. On kuin istuisi teatterissa katsomassa näytelmää, jossa suurilla tunteilla näytellään; huudetaan ja rakastetaan. Tästä tuli mieleeni mm. näytelmälliset elokuvat Kissa kuumalla katolla ja Viettelysten vaunu.

Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio ovat kuin nykypäivän Elizabeth Taylor ja Paul Newman!



Miksi tästä elokuvasta on vaikea kirjoittaa. Siksi, että Kate Winsletin esittämään Apriliin on lähes jokaisen naisen helppo samaistua. Parisuhteessa ei ole koskaan yksinkertaista ja helppoa. On hyviä hetkiä, mutta on pakko kohdata myös ne huonot hetket. April kokee pettymyksiä. Unelmat haudataan ja elämä jatkuu pienissä ympyröissä, sellaisten ihmisten ympäröiminä, jotka eivät tunnu omilta ihmisiltä. Hymyt ovat väkinäisiä ja lauantai-iltojen vietot naapureiden kanssa ovat yhtä tuskaa Aprilille, jonka unelmat ovat murskana. Kate Winsletin herkät kasvot kuvastavat hyvin näitä tunnelmia.

1950-luvun tyyliin DiCaprion esittämä mies huitelee työpaikallaan, on siellä ihailtu ja arvostettu. Hän ei paljoa huolehdi lapsistaan, vaikka rakastaakin heitä. Kaikki ulkoinen on tärkeää, se miltä ulospäin näytetään. Onnellinen perhe on sellainen täydellinen perhe, jota kaikki voivat ihailla ja hieman kadehtiakin.


Kate Winslet sanoi haastattelussa, että ellei hän olisi niin läheinen Leonardo DiCaprion kanssa, riitelykohtaukset olisivat jääneet valjummiksi. He olisivat varoneet toisiaan. Ymmärrän tuon.
Mietin myös miltä on tuntunut näytellä kun ohjaajana on ollut Katen aviomies Sam Mendes.
Elokuvassa on ajoittain niin intiimi tunnelma, että katsojana tunnen hengittäväni samaan tahtiin näyttelijöiden kanssa. Aivan kuin he olisivat samassa tilassa kanssani. Kuten teatterissa.

Tätä Revolutionary Roadia on paljon hehkutettu Kate Winsletin suurenmoisena roolityönä, mutta en väheksyisi yhtään Leonardo DiCapriotakaan, joka osoittautuu kiihkeäksi ja tunteelliseksi mieheksi roolissaan. (Silti pieni pilkahdus nuorta poikaa hänen kasvoissaan on vieläkin). Sivuosista haluaisin mainita pariskunnan surullisen naapurimiehen, joka on silmittömän rakastunut Apriliin. Näyttelijä on sama mies,David Harbour, joka näytteli Brokeback Mountainissa myös surullista puolisoa, puheliaan vaimon tossun alla olevaa parrakasta miestä, joka ihastuu Jake Gyllenhaalin esittämään Jackiin. (Muistatteko?).

Tämän elokuvan sanoma kiteytyköön tähän henkilökohtaiseen toteamukseen:
' Luulin, että te olitte ihan onnellisia'.
Eräs ihminen sanoi minulle noin kun kerroin avioerostani lähes puolitoista vuotta sitten...
Mitä siihen voi vastata...

Traileri tässä.

perjantai 30. tammikuuta 2009

Sulattelen vielä ja kerron sitten..


Kävin elokuvateatterin hämyssä istumassa ja uppoutumassa 1950-luvun amerikkalaiseen perhedraamaan. Sain ihailla äärimmäisen herkkää ja uppoutuvaa roolityöskentelyä: Kate Winslet ja Leonardo diCaprio ovat persoonina niin säteileviä, että katsojana melkein haukon henkeä. Tätä tarinaa täytyy nyt vähän miettiä tämä ilta.

Olen jo aiemmin saanut lukea mm. Teksasin taivaan alla-blogin Sarin kokemukset tästä Revolutionary Road-elokuvasta. Minä kirjoitan sitten huomenna.

Penélopen vuoro

,Tähän yläpalkkiin suunnittelin vaihtavani kerran kuussa uuden kuvan. Pientä vaihtelua siis tiedossa aina kerran kuussa..

Ensimmäisessä kuvassani oli Kieslowskin Kolme väriä - Punainen-elokuvan tähti, ranskalainen Irene Jacob.
Tässä helmikuuksi laitetussa kuvassa on espanjalainen ihanuus; Penélope Cruz. Kuva on Penélopen mielestäni tähän asti parhaasta elokuvasuorituksesta, Pedro Almodovarin Volverista. Pidän kovasti myös itse elokuvasta, mutta Penélope on elokuvan sielu, äitihahmo latinalaiseen tapaan..


Helmikuun aikana jaetaan myös ne himoitut Oscarit. Penélope on ehdolla myös tänä vuonna. Tällä kertaa sivuosastaan Woody Allenin Vicky Cristina Barcelona-elokuvasta, josta viereinen kuva.

torstai 29. tammikuuta 2009

Kuvahaaste - neljäs kansio, neljäs kuva

Tässäpä oli kiva ja helppo haaste, nopea toteuttaa: nappasin haasteen Karilta, ja olen törmännyt näihin viikon sisällä monissa blogeissa.

Haasteessa pitää avata koneeltaan valokuviensa NELJÄS kansio ja etsiä sieltä NELJÄS kuva, julkaista se blogissaan ja selittää kuva. (oman kuvani otin picasan puolelta, lähdin lopusta kapuamaan ylöspäin eli laskemaan neljättä kansiota. Alussa säilöin monen kuukauden kuvat yhteen kansioon, nykyään kuvani ovat kuukausittain. Tietokoneen omissa kansiossa kuvat ovat toisin päin: alussa vanhimmat kuvat ja lopussa uusimmat eli toisinpäin kuin picasassa. Otin vapauden laskea neljännen kansion lopusta käsin..).

No kappas, hyvä tuuri kävi kuvien suhteen. Silmänruokaa ja uimarikauneutta nyt tässä kaikille torstaipäivään: Kuva on heinäkuulta 2006, jolloin olin Oulussa Raksilan uimahallissa seuraamassa SM-tason uintikisoja. Uimareita on vaikea kuvata itse teossa, mutta kun he nousevat altaasta, kannattaa kamera olla valmiina. Tässä ohitseni kävelee kaksi uimaria, joista etummainen on huippu-uimari Matti Rajakylä ! Kuva on siis 2½ vuoden takaa, viimeksi kun näin Rajakylää tv:ssä, oli hän jykevöitynyt ja tullut entistä miehekkäämmäksi.. ;D

Ja miten sattuikin, tänäkin viikonloppuna on Oulussa SM-tason uintikisat. Esikoisellakaan ei ole uintitreenejä koko viikonloppuna, mutta hän aikoi silti norkoilla hallilla kaikki päivät, hän haluaa nähdä kaikki huipputason uimarimme. Eilen keskiviikkona hän oli jo saanut Hanna-Maria Seppälän nimmarin ja oli niin iloinen siitä, että Hanna-Maria oli pyytänyt tyttöjä tulemaan hallille muinakin päivinä.

Pitäisiköhän minunkin lähteä sinne tiirailemaan kameran kanssa.

Ohjeet tähän meemiin:

1. Avaa neljäs kansio tiedostoistasi, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiosta, ja julkaise se blogissasi,
3. Selitä kuva.
4. Haasta 4 bloggaajaa tekemään sama.

Tämä haaste on kiertänyt nyt niin monissa, että haastan tällä kertaa vain yhden. (Anteeksi kun melkein aina poikkean säännöistä. Olen kai vähän kapinallinenkin..)

Haastan Katrillin.
Mutta muutkin saavat napata tästä haasteen ja toteuttaa blogeissaan.

Kissa leikkii, mutta ruoka on vakava juttu


Olen huomannut jännän piirteen kissan syömistavassa, joka poikkeaa koiran tyylistä täysin:
Kun lähden vaikka kauppaan, ja kissa jää yksin kotiin, se jää hyvin coolin näköisenä nukkumaan sohvalle, ei silmiään viitsi avata, vaikka itse huutelen sille ovelta heiheit. Mutta kun tulen kotiin, se on ovella vastassa, ja sen jälkeen tassuttelee suoraan ruokakupilleen syömään muroja ja ruokaansa. Joskus olen ollut pitempäänkin pois, esim. aamusta ihan iltaan, niin olen huomannut, ettei se ole koskenut ruokakuppeihinsa ollenkaan vaan syö vasta sitten kun joku tulee kotiin.
(Kuvasta huomaa kissan suhtautumisen ruokaan, vakava ja keskittynyt ilme, sillä ruokapurkki on juuri avattu ja ruokaa ollaan laittamassa lautaselle).

Onko tämä kissan sisäänrakennettu eloonjäämiskeino.. Eihän se voi tietää milloin sen omistaja tulee kotiin seuraavan kerran. Tietääkö se, ettei se pääse ulos saalistamaan pikkujyrsijöitä tai maistelemaan ruohoa ja kastetta maasta.. Tietääkö kissa olevansa kotikissa? Sitä olen usein miettinyt kun seuraan oman kissan ruokailutapoja. Se esim. ei syö koskaan ihan tyhjäksi muro- ja ruokakuppejaan vaan se jättää aina ihan vähän pohjalle, jotta niihin voi palata jos sattuu niin,ettei ruokkija tulekaan ihan heti kotiin..

Fiksua ja älykästä toimintaa. Itsekin pitäisi tehdä samoin silloin kun raha on tiukalla. Pitäisi pakastaa paljon ruokaa silloin kun rahaa on käytössä enemmän ja nauttia sitten niitä pakastimen antimia kun rahat ovat vähissä, loppukuusta..

tiistai 27. tammikuuta 2009

Tämän miehen haluaisin terapeutikseni


Tänään alkoi uusi sarja, joka vangitsi yksinkertaisuudessaan minut heti! Terapiassa - In Treatment on juuri Golden Globella palkittu sarja, mm. pääosan terapeuttia näyttelevä Gabriel Byrne palkittiin.

Tätä sarjaherkkua Yle viisaasti näyttää kaksi puolen tunnin jaksoa peräkkäin. Tiistaina ja torstaina. Näemme siis kai neljä jaksoa viikossa, jos oikein ymmärsin.

Ja mikä nerokas idea: puolen tunnin jaksossa on aina vain kaksi näyttelijää: terapeutti ja potilas. Tätä aion nyt seurata, sillä mielestäni tämän sarjan hohto on juuri sen yksinkertaisuus. Ja koska se on HBO:n sarja, se uskaltaa käsitellä arempiakin asioita, suorin sanoin.


... Mutta jos Gabriel Byrne olisi terapeuttini, voisi käydä kuin ensimmäisen jakson naispotilaalle... Ihastuminen ja rakastuminen terapeuttiin.

Gabriel Byrnessä on jotain hyvin samaa kuin Al Pacinossa. Näkeekö kukaan muu yhtäläisyyttä?

Joskus reippaana


Tänään tiistaina olen klo 8.30 mennessä:

* saattanut lapsen kouluun
* käynyt kaupassa
* varannut pyykkiajan
* unohtanut ostaa kissalle muroja, mutta:
* ostanut 350 g:n rasian Geisha-suklaata (kun sai niin halavalla)

Nyt lupaan tässä, etten aukaise rasiaa. Olkoon se piilossa kaapin uumenissa. Tiedän, että se on siellä, mutta eihän minun tarvitse sitä heti tuhota. Vierasvaraksi. Tulkaahan ihmiset käymään kahvilla ;)

maanantai 26. tammikuuta 2009

Pianistin yksinäinen odysseia

Teema näytti Oscarpalkitun Roman Polanskin ohjaaman Pianistin, joka oli pakko katsoa loppuun kun sen aloitti. (Olen sen joskus nähnyt huonosti, osittain). Huomasin taas mikä vaikutus on sillä, että on juuri oikea hetki ja tunnelma jollekin elokuvalle. Jos ympärillä on kinaavia lapsia ja heille pitää laittaa iltapalaa samalla, ei elokuvan katsomisesta tule mitään. Se on silloin menetetty.
Mutta lauantai-ilta oli minulle otollinen, kukaan ei häirinnyt kun sain uppoutua toisen maailmansodan puolanjuutalaisten hirveään kohtaloon.

(Kuvassa Roman Polanski ohjaa Adrien Brodya)

Tähän pitää heti mainita, että kerran vuosia sitten näin Pariisin metrossa vanhahkon, mustaan lyhythihaiseen mekkoon pukeutuneen naisen, jolla oli käsivarressaan tatuoitu numerosarja. Oletin ja käsitin, että hän oli selviytynyt joltain keskitysleiriltä. Muistan katsoneeni vaivihkaa hänen kasvojaan ja sitä käsivartta.

Tämä The Pianist-elokuva kertoo tosipohjaisen tarinan huippupianistista, joka asuu perheineen Varsovassa. Ensin kaupungin sisälle rakennetaan muuri, jonne kaikki juutalaiset asutettiin, ahtaisiin oloihin, taistelemaan olemassaolostaan. Sitten kaikki vietiin juniin, jotka edelleen veivät heidät keskitysleireihin.. Satojatuhansia ihmisiä tapettiin, vain muutamat selviytyivät. Joukossa mm. tämä pianisti, josta Roman Polanski on halunnut tehdä tunteikkaan yksinäisen miehen selviytymistarinan. Pianisti elää piileskellen. Aina löytyy joku, joka haluaa auttaa. Silti aina on nälkä ja paleltaa.

Elokuva ei kaunistele mitään, se on julmakin. Se esittää saksalaiset sotilaat täysin tunteettomina. Tästä elokuvasta on vaikea kirjoittaa, mutta uskon, että se ravistelee jokaista katsojaansa. Siinä ihminen on niin paha ja julma, mutta onneksi hyvyys ja optimismikin nostavat päätään.

Adrien Brody on kuin luotu rooliinsa. En voisi kuvitella ketään muuta tähän rooliin. Ja pääosa-Oscar hänelle tästä sitten tulikin vuonna 2003. Brody on New Yorkissa syntynyt (14.4.73), mutta hänessä virtaa mm. unkarilaista verta.

Viiden tähden elokuva. Kuuluu niihin, jotka on ehdottomasti nähtävä. Olen tätä mieltä.

Elokuvan traileri tässä.

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Juhlahumussa

Tässä teille vielä juhlavan päivän päätteeksi palanen suklaabrownieta vaniljajäätelöpallon kera. (Ohje löytyy MTV3:n Mitä tänään syötäisiin-ohjeista. Tätä valmistetaan telkkarissa ensi torstaina 29.1. ja ohje löytyy myös K-kauppojen Ruoka Pirkasta.)

Seuraavassa kuvasatoa ystäväni synttärijuhlista. Onnea hänelle vielä kerran ja kiitokset hienoista juhlista. Laitan alkuun kuvan lahjastani ja sitten juhlapaikan sisustuksesta ja kattauksesta:






Ja voittaja on..


Mukavasti osallistujia tuli ensimmäiseen järjestämääni arvontaan, kiitokset siitä. Yllä kuvassa kaikki osallistujat maljassa, ja se lappu, jonka sunnuntaiaamuna noin klo 9 nostin maljasta. Onnettareni nukkuivat, joten olin itse onnettarena, todistajana kissamme, joka katsoi silmä tarkkana puuhailuani.

Onnea Krisulle Melukylään Tampereelle!! Lähetäthän osoitetietosi sähköpostiini niin posti lähtee heti maanantaina kuljettamaan lahjaa sinulle!


Palkintona on 'kuvakirja' filmitähdistä. Löysin ihanan muhkean Images of Movie Stars-kirjan, kannessa Audrey Hepburn. Selailin kirjaa kirjakaupassa ja ajattelin, että tämä olisi sellainen iätön ja ajaton lahja, josta voisi olla iloa pitkäksi aikaa.

Nyt lähden suklaabrowniekahville. Tarjoilen sitä teille myöhemmin tänään kuvan ja ohjeen kera. ;)

Alla olevassa Sunnuntaiklassikossa voitte kuunnella ilmavaa, kepeää ja syvää tulkintaa laulusta, johon olen tällä hetkellä hullaantunut. Se kuvastakoon tämän päivän tunnelmia: ' Fly Me To The Moon and Let Me Sing Among Those Stars, Let Me See What Spring Is Like In Jupiter and Mars...'


SUNNUNTAIKLASSIKKO

Tämä laulu on soinut päässäni koko viikon, keskiviikkoillasta lähtien. Laulu soi Mad Men-tv-sarjan lopussa, lopputekstien aikana.
Laulu on kepeä, mutta silti jotenkin syvällinenkin. Olonikin on vähän samanlainen: kepeä, mutta liikuttunut. Nyt jos joku tulisi hakemaan minua tanssiin, lähtisin tämän laulun siivin auliisti jonkun vietäväksi. Kello on 00.33 tätä kirjoittaessani. Taidan kuitenkin painua pehkuihin seuraavaksi.

Julie London : Fly Me To The Moon



Soihan niitä Sunnuntaiklassikoita täälläkin:

Lepis, Itkupilli, SusuPetal, Tuima, Muualla, Viides rooli,

lauantai 24. tammikuuta 2009

Suomen jääprinsessoja seuratessa..


Kuvassa luisteleva Laura Lepistö on naisten taitoluistelun Euroopan mestari! (Kuva Iltasanomista).
Ihan sydän syrjällään sai seurata äskettäin naisten sykähdyttävää luistelukisaa. Siinä kului nenäliina jos toinenkin. Jostain syystä olen aina suhtautunut taitoluisteluun valtavalla tunteella. En pysty kyynelehtimättä katsomaan kisoja, en koskaan.
Ylimääräisiä sydämentykytyksiä aiheutti mm. Kiira Korpi dramaattisella kaatumisellaan ja Laura Lepistö lähes täydellisellä eloisalla esityksellään. Oululaisylpeytemme Susanna Pöykiö luisteli hienosti kolmannelle sijalle naisellisella tyylillään.
Oioi, nyt saa palata taas normaalielämään, ei tarvitse jännittää tv:n ääressä ja kyynelehtiä. Lapsetkin jo mulle nauravat..

Olen tässä samalla valmistautunut huomisiin ystäväni 50-vuotissyntymäpäiviin mm. paketoimalla hänen lahjaansa silkkipaperiin ja lisäämällä valmiina ostettuun korttiin koristeita ja runoa. En laita tähän nyt tarkemmin tietoja, jos sattuu, että hän kurkkii blogiini vielä tämän päivän puolella..
Huomiset juhlat ovat erikoiset, niitä ei vietetä sankarittaren kotona vaan..ihan muualla. Voin kertoa sitten..

Joten ihanhan tässä juhliessa menee koko huominen päivä.
Aloitetaan täällä blogissa huomisaamuna Sunnuntaiklassikolla, synttäriarvonnalla ja arvontapalkinnon paljastuksella. Sitten minä päivällä katoankin muutamaksi tunniksi kodin ulkopuolelle juhlimaan.

Tämän viikonlopun paras uutinen on kuitenkin ollut kauan kadoksissa olleen lapsuudenystäväni löytyminen! Tässäkin toimi apuna Facebook, joten eihän se nyt hassumpi foorumi olekaan. Lämpimiä terveisiä löytyneelle ystävälleni sinne Espanjaan! Meinasi mennä yöunet viime yönä kun piti miettiä lapsuuden seikkailujamme, yhteisiä kokemuksiamme. Eihän ne muistot ole mihinkään kadonneet. Kuinka kirkkaasti voikaan ihminen muistaa jonkin pienen tapahtuman kolmenkymmenenviiden vuoden takaa!

perjantai 23. tammikuuta 2009

Hawaijilaiskissa..


Lei kaulassaan on kissamme tänään nauttinut elämästään. Toimme tyttären kanssa leit kauppatorilta, johon oli tänään parkkeerannut jättimäinen Finnmatkojen rekka ja teltta. Lumipyryn keskeltä sai astua matkatoimistoon ja tilata vaikka matkan jonnekkin lämpöön. No, eihän me tietenkään tilattu matkaa, mutta kilpailuun osallistutaan. Lein mukana oli koodi, jolla voi osallistua tuhannen euron matkalahjakortin arvontaan.
Ainahan sitä voi haaveilla..

Värimaailma muuttui aleostojen myötä


Aamulla ajattelin, että lähden kaupungille katselemaan alennusmyyntien loppurippeitä, hinnat kun monella liikkeellä juuri nyt on tyyliin 'alennetuista hinnoista puolet'. Näinhän siinä sitten kävi, että tavaratalon sisustuspuolelta, tarjouspöydiltä, tarttuivat mukaan kaikki nämä kuvan tavarat; pöytäliina, kangaskori, lasiset munakupit ja kynttilä. Kaikkia näitä ilmankin voisin elää, mutta näihin sain yhteensä menemään peräti 7 euroa. Eihän niitä voinut kauppaankaan jättää! Kaupoissa on nyt kirpparihinnat!

Keittiön värimaailma muuttui näiden ostosten myötä; ruskeaa, hiekan väriä, maalaispunaista ja ripaus taivaansineä ja valkoista. Kodissanihan on tupakeittiö eli se on suorassa yhteydessä olohuoneeseen. Haaveilen yhden seinän maalaamisesta pinkin/violetin sävyiseksi. Uskon, että teen sen kevään aikana. Ja kun ei ole varaa ostaa kalusteita (sohvaa, pöytää ym.), on helpoin ja miellyttävin tapa piristää ilmettä ja itseään edes pienillä muutoksilla.

Sain äskettäin Tuumailua-blogin Tuimalta tämän hyvännäköisen tunnustuksen, kiitos sinulle Tuima! Mutta onko minun pakko jakaa tätä eteenpäin? Olen kai vähän liian kiltti ihminen rajaamaan kymmenistä lukemistani blogeista vain viisi kenelle tällaisen tunnustuksen antaisin.
Tämän yhteydessä tulee myös kertoa 5 addiktiotaan, joten tämä on tunnustus + haaste. Vastaan haasteeseen kuitenkin:

5 Addiktiotani:

1. Filmitähdet: vaikken ole enää nuori tytönhupakko, fanitan filmitähtiä ihan samalla tavalla kuin 15-vuotiaana. Julisteita ei kuitenkaan seiniltä löydy, mutta elokuvia kerään, samoin lehtileikkeitä.

2. Sokeri: jostain syystä elimistöni on aina kaivannut sokeria muodossa jos toisessa. En voi elää ilman makeisia, leivonnaisia ja jäätelöä. Yritän syödä juuri nyt paljon täysjyvää eli paljon kuituja, jotta verensokerini ei heittelisi niin voimakkaasti. Joudun taistelemaan joka kauppareissun aikana, että ostanko karkkia vai en. Kauheata tunnustaa.

3. Yksinäisyys: voiko yksinäisyys, vetäytyminen ja puhumattomuus olla addiktio? Toisaalta olen sosiaalinen ja pidän ihmisistä, mutta tarvitsen valtavasti yksinäistä aikaa.

4. Televisio: En kertakaikkiaan voisi elää ilma tv:tä! Tiedonjanoni ja kiinnostukseni kaikkiin tapahtumiin, uutisiin, dokumentteihin, keskusteluohjelmiin, tv-sarjoihin ja elokuviin on niin valtava, että pystyisin katsomaan varmaan tv:tä vuorokauden ympäri. Pakkohan se toosa on välillä sammuttaakin.


5. Jake Gyllenhaal: On ollut ilo löytää sielukas, ihana, komea ja sympaattinen näyttelijä, joka vaikuttaa aidosti nöyrältä ja empaattiselta ihmiseltä. (Eli kohta 1 ja 5 ovat oikeastaan samat.)


Muistan kun nuorena ihailin Jack Nicholsonia (juu 15-vuotiaana fanitin häntä!), niin äitini yritti pudottaa minut maanpinnalle sanomalla, että ihmisiä ne filmitähdetkin on, virheineen ja ongelmineen. Nicholson oli juuri silloin otsikoissa huumeiden käytöstä ja naisseikkailuistaan. Suutuin ja loukkaannuin äidilleni tästä tokaisusta. Vieläkin haluan ihan pikkuisen uskoa, että filmitähdet ovat jotain hieman enemmän kuin me tavalliset pulliaiset, jotka ostamme jauhelihaa S-marketista. Ja niinhän he ovatkin. Heillä on taito koskettaa suuren valkokankaan kautta ihmistä. He koskettavat olemassaolollaan, kasvoillaan, puhumisellaan ja säteilyllään.

torstai 22. tammikuuta 2009

Oscar-ehdokkaat julkistettiin

Oscar-ehdokkuudet julkistettiin tänään, mielenkiintoinen lista. Oscarit jaetaan 22.-23.2. aamuyöstä eli perinteisesti sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.

Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä kahmi kasan Oscar-ehdokkuuksia, mm. miespääosaehdokkuuden sai Brad Pitt (kuvassa Benjamin Buttonina).

Meryl Streep on nyt ehdokkaana viidettätoista kertaa, se on kuulemma ennätys.

Laitan tähän listaa ehdokkaista:

Paras naispääosa-Oscar:
* Anne Hathaway - Rachel Getting Married
* Angelina Jolie - Changeling - Vaihdokas
* Meryl Streep - Doubt - Epäilys
* Kate Winslet - The Reader (kuvassa alla)
* Melissa Leo - Frozen River



Paras miespääosa-Oscar:
* Richard Jenkins - The Visitor
* Sean Penn - Milk
* Brad Pitt - Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä
* Mickey Rourke - The Wrestler - Painija
* Frank Langella - Frost/Nixon

Paras naissivuosa-Oscar:
* Amy Adams - Doubt - Epäilys
* Penelopé Cruz - Vicky Cristina Barcelona

* Viola Davis - Doubt
* Taraji P. Henson - Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä
* Marisa Tomei - The Wrestler

Paras miessivuosa-Oscar:
* Josh Brolin - Milk
* Robert Downey Jr. - Tropic Thunder
* Philip Seymour Hoffman - Doubt
* Michael Shannon - Revolutionary Road
* Heath Ledger - Yön ritari

(Kuvassa Meryl Streep & Philip Seymour Hoffman Doubt - Epäilys-elokuvassa)

Parhaasta elokuvasta kilpailevat seuraavat viisi elokuvaa:

Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä, Frost/Nixon, Milk, The Reader, Slummien miljonääri.

Nyt sitten arvailemaan..

Vuosi sitten New Yorkissa..


Heath Ledger löydettiin kuolleena asunnostaan New Yorkin Sohossa 22. tammikuuta 2008.
Siitä on nyt vuosi.
Puhelimeni tallennetuista viesteistä löytyy yhä aamuvarhaisella saatu viesti, jossa ystävä toteaa lyhyesti, että Heath on kuollut.
Yllä muutamaa kuukautta ennen kuolemaa otettu kuva, jossa Heath ja tytär Matilda kävelevät rakkaassa kotikaupungissaan New Yorkissa.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Päämies ja entisajan kuningatar



Maailma sai seurata Barack Obaman virkaanastujaisia eilen. Elimme historiallisia aikoja. Itsekin tunsin liikutuksen tunteita. Tuli tunne, että tässä tapahtuu nyt jotain uutta. Mietinkin monen muun tapaan, että odotetaanko Obamalta nyt melkein liikoja, kuin pelastajalta.

Tämä Rolling Stone-lehdessä julkaistu kuva on mieleeni. Siksi laitoin sen tähän.



Elokuvaohjaaja Sofia Coppola teki upeatunnelmaisen Lost in Translationin jälkeen elokuvan Marie Antoinette, Ranskan kuningattareksi nousseesta itävaltaisprinsessasta. Pääosaan hän valitsi Kirsten Dunstin, joka oli pääosassa myös hänen ensimmäisessä tunnetussa elokuvassaan Virgin Suicides. Ehkä Kirsten Dunst sopiikin hyvin rooliinsa kevyesti eläneenä juhlijakuningattarena. (Mietin kyllä elokuvan ajan kenet olisin valinnut tähän rooliin kun en erityisemmin pidä Dunstista, mutta ei sillä nyt ole merkitystä.)


Marie Antoinetten oikea elämä oli mielenkiintoinen ja täynnä tapahtumia. En ole perehtynyt tarkemmin oikean ihmisen elämään. Tämä elokuva vaikutti hyvin vapaalta tulkinnalta, hyvin fiktiiviseltä. Elokuva tulvii syötävän herkullisia värejä, upeaakin upeampia pukuja, räväkkää musiikkia, juhlia ja syömistä. Tunnepuoli jää köyhemmäksi.

On sanottu, että Prinsessa Dianan elämä olisi ollut hieman samanlaista kuin Marie Antoinetten elämä Ranskan hovissa 1700-luvulla. Molemmat tulivat ulkopuolelta kuningashuoneeseen, ja molemmat olivat kiinnostuneita muodista ja juhlimisesta. Mutta tämän elokuvan nähtyäni en vertaisi Dianaa ja Marie Antoinettea toisiinsa. Dianaa rakastettiin, mutta Marie Antoinette sai kansalta osakseen kritiikkiä tuhlailustaan ja liioittelevasta elämäntyylistään. Dianaa arvostelivat lähinnä kuningashuoneen jäsenet, jotka eivät kai koskaan täysin hyväksyneet hästä osaksi kuninkaallista perhettä.


Visuaalisesti hieno elokuva, toteutuksesta plussat Sofia Coppolalle, mutta koskettavuus ja faktatiedot jäivät kaiken prameuden alle.

Kuvassa oikea kuningatar Marie Antoinette maalauksessa.

tiistai 20. tammikuuta 2009

The Queen - elokuva Dianan muistolle


Helen Mirren sai pääosa-Oscarin vuonna 2006 osastaan Englannin kuningatar Elisabethina, elokuvassa The Queen. Olin pantannut tämän elokuvan katsomista. Nyt oli sen hetki.

Hyvä ja koskettava elokuva vuodesta 1997 kun prinsessa Diana kuolee. Mitä tekee Englannin kuningashuone? Vetäytyy Balmoraliin Skotlannin maisemiin eikä kuningatar anna yhtään ainoata kommenttia liittyen Dianaan! Kansa ja koko maailma suree traagisesti kuollutta Dianaa. Lopulta, kun uusi nuori pääministeri Tony Blair saa kuningattaren uskomaan, että kansa tuntee jo suurta vihaa kuningatarta kohtaan, hän matkustaa koko perheen kera Lontooseen ja kohtaa näyn, jota ei olisi voinut kuvitellakaan. Koko Buckinhamin palatsin edusta on täynnä tuhansia ihmisiä ympäri vuorokauden, ja kukkameri on kirjaimellisesti kukkameri.

(Kuva Dianan hautajaisista syyskuulta 1997)

Itkin vähän väliä tätä elokuvaa katsoessa. Vieläkin kyyneleet nousevat silmiin. Dianan kuolemasta on niin vähän aikaa ja se tragedia kosketti silloin syvästi. Olin silloin 1-vuotiaan tyttären äiti, oli sunnuntaiaamu, lapsi ja mies olivat ulkoilemassa ja kun he tulivat kotiin, he löysivät minut järkyttyneessä tilassa kotoa ja kuulivat uutisen. Hautajaisten televisiointi oli vielä karmivampaa, itkin ne hautajaiset alusta loppuun, kuin ne olisivat olleet jonkun läheisen ihmisen hautajaiset.

Tämä elokuva nosti kaikki ne koetut tunteet pintaan. Ymmärrätte tunteellisuuteni. Kenties jaatte samat tunteet?

(Diana Afrikassa -96 kampanjoidessaan maamiinoja vastaan).

(Hieman erilainen kuva Dianasta 90-luvun puolivälistä)

maanantai 19. tammikuuta 2009

Arvonta 1-vuotispäivän kunniaksi !


Olipa tunnelmallisia hetkiä eilen illalla suorana televisioidussa Barack Obaman juhlakonsertissa. Kuvassa U2 ja Bono, jotka esiintyivät illan viimeiseksi. Sitä ennen lavalla nähtiin toinen toistaan upeampaa laulajaa ja näyttelijää. Musiikillisesti anti oli rock-ja soulhenkinen, hienoja hetkiä aiheuttivat mm. Stewie Wonder, Jon Bon Jovi, Shakira.. Obama itse oli niin rennon oloinen ja hymyilevä. Melkein voisi sanoa, että 'ihana pressa'..

Mutta otsikkoni asiaan: Siitä on rakkaat lukijat melkein vuosi aikaa kun perustin tämä blogini. Onpa vuosi mennyt äkkiä. Vuoden aikana olen kirjoittanut tänne 437 juttua, lukijoita on käynyt yli 30.000 ja olen saanut teistä lukijoista läheisiä, elämääni kuuluvia ihmisiä. Te olette siellä jossain, Suomessa tai ulkomailla, ja meillä on yhteys. Se on kyllä hieno tunne!!

Tämä blogin pitäminen on todella rikastuttanut elämääni ja voisin sanoa, että täältä olen saanut elämääni sisältöä ja vertaistukea. Mutta jätetään loput puheet varsinaiseen 1-vuotispäivään, joka koittaa tämän viikon sunnuntaina. Sitä ennen saatte te kaikki täällä kävijät osallistua arvontaan jättämällä jonkinlaisen kommentin tuonne kommenttilaatikkoon.

Palkinnon paljastan sitten kun arvonta suoritetaan eli se tapahtuu sunnuntaina 25.1.
Palkinto liittyy tietenkin elokuviin.. ;D

Ja nyt ei muuta kuin kommenttia jättämään!!

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Altaan reunalla katsomossa


Tämän kuvan on tarkoitus olla taiteellinen (oikeasti kamerallani ei saa parempaa liikkuvaa kuvaa), siinä esikoiseni hyppää uimaan tämän päivän uintikisoissa. Tämän uintimatkan lopullinen aika parani monta sekuntia edellisten kisojen uituun aikaan. Hieno suoritus, oli mukava olla todistamassa sitä.

Oletteko koskaan yrittäneet ottaa hyviä kuvia uimahallissa? Sepäs vasta vaativaa onkin. Salama uppoaa korkean ja ison hallin uumeniin kokonaan, joten kuvat on otettava ilman salamaa. Oma Nicon Coolpix L101 ei ole näköjään tarpeeksi järeä kamera varsinkaan urheilusuoritusten kuvaamiseen.



Samoin tällä kameralla on vaikea kuvata vettä, kuten yllä kuvasta näkyy.

Olisi mielenkiintoista saada oppia liikkuvan ihmisen ja liikkeessä olevan luonnon kuvaamisessa.
Olisi hyvä jossain vaiheessa elämää mennä valokuvauskurssille, jollekin jatkokurssille.


Ja sitten maallisempiin asioihin: kylläpäs olemme saaneet, ainakin kaupunkialueelle, näin hienot yleisroskikset, piti torinrannassa oikein kuva ottaa. Näistä ei pitäisi roskat pursuta eikä haista kesälläkään. Hyvin uppoavat maisemaan..

SUNNUNTAIKLASSIKKO

Olen teini-iästä lähtien rakastanut tämän miehen musiikkia, hänen syvää ja syvällistä ääntään ja laulujen tärkeää sanomaa. Mutta hän teki myös kauniita rakkauslauluja, joista tämä on mielestäni se kaikkein kaunein.

Bob Marley - Turn Your Lights Down Low:



Tämä laulu on 70-luvulta, mutta uusintaversio, jossa Lauryn Hill laulaa mukana yhdessä mm. Bob Marleyn pojan, Ziggy Marleyn, kanssa, on vuodelta 1999. Muita versioita ei youtubesta löytynyt. Laulussa laulaa kuitenkin koko ajan Bob Marley alkuperäisversiona tätä laulua. Mielestäni tässä on hyvin kunnioitettu Marleyn henkeä, ei ole modernisoitu liikaa.


Itselleni on selvinnyt vasta paljon myöhemmin Marleyn kuoleman jälkeen mm. se, että hänen isänsä oli valkoihoinen ja englantilaissyntyinen. Marley kuoli syöpään toukokuussa 1981. Ihan liian nuorena.

Bob Marley oli mielestäni valovoimainen ja magneettinen. Kauniskin..

Muita sunnuntaiklassikoita soi taas näissä blogeissa: (lisäilen niitä sunnuntaipäivän aikana)

SusuPetal, Itkupilli, Tuumailua, Muualla, Preivi, Lepis,

lauantai 17. tammikuuta 2009

Vivien Leigh Viettelysten vaunussa

Teema-kanava on nyt omistanut tammikuun Brandolle. Viikko sitten tulleen Viimeinen tango Pariisissa-elokuvan jatkeeksi näytettiin nyt 50-luvun klassikko Viettelysten vaunu - A Streetcar Named Desire. Brandolla on siinä hurja rooli kiihkeänä puolalaissyntyisenä työmiehenä, joka rakastaa rajusti ja huutaa kovasti. Kovuus ja herkkyys vuorottelevat roolityössä elokuvan alusta loppuun, ja katsoja on hämmentynyt, että 'mikä tämä ihminen on miehiään'..

Tuota mieskuvaa voisi pohtia pitempäänkin, mutta nyt kiinnitin enemmän huomiota Vivien Leighin hienon teatterimaisesti näyteltyyn Blanchen rooliin. Leighin keski-ikäistyvä nainen kantaa sisällään salaisuuksia. Hän ei halua liikkua päivänvalossa, koska haluaa näyttää ikuisesti nuorelta. Hän verhoutuu kauniisiin vaatteisiin ja mainostaa, ettei ole lihonut grammaakaan sitten nuoruusvuosiensa. Hän on onneton naishahmo, lapseton ja nuoruudenrakkauden traagisen kuoleman perään haikaileva. Blanche ripustautuu kaikkiin miehiin turvallisuuden kaipuussaan.


Vivien Leigh rakensi roolinsa huimilla yksityiskohdilla, jotka huomaa jos tarkkaan seuraa elokuvaa alusta loppuun. Blanchen mielenterveys horjuu ja pahenee. Kun hän lopulta myöntää ongelmansa ja menneisyytensä haamut, hänen äänensä yhtäkkiä madaltuu. Alussa hän puhuu tyttömäisellä äänellä, jotta vaikuttaisi nuorelta. Mutta kun kaikki paljastuu, hänen äänensä madaltuu monta astetta.


Vivien Leigh teki elämänsä roolin tässä elokuvassa, jota aika usein mainostetaan vain Brandon elokuvana. Leigh oli nuori nainen Tuulen viemässä. Tätä Viettelysten vaunua tehdessään hän oli 38-vuotias eli yhä parhaimmassa iässä. Hän kuitenkin kuoli 54-vuotiaana vuonna 1967. Kuolinsyy oli tuberkuloosi, jota hän oli sairastanut vuosien ajan. Leigh sairasti myös maanis-depressiivisyyttä, joten Viettelysten vaunun Blanchen rooli tuntuu tämän tiedon jälkeen hyvin henkilökohtaiselta roolilta. Blanche ja Vivien - näissä naisissa on käsinkosketeltavaa surua.
(Kuvassa Vivien Leigh vuonna 1940).

perjantai 16. tammikuuta 2009

Pakkaspäivänä leivotaan lämmintä pullaa ja uppoudutaan satumaailmaan


Ensin kuitenkin pieni kävely rantaan päin.. Pakkasta parissakymmenessä, kun laukaisee kuvan, pitää olla hengittämättä, ettei tule huuruisia kuvia.

Tammikuussa kuuluu olla pakkasta ja puiden kuuluu olla kauniisti huurteessa. Vielä kun oppisi pukeutumaan niin, ettei tule kylmä.

Nyt kun pullataikina on kohoamassa ja tulikuumaa jauhelihakeittoa on juuri saatu massu täyteen; soijarouhe näyttää niin jauhelihalta, että nimitän keittoa jauhelihakeitoksi, jospa lapsetkin suostuisivat sitä maistamaan. Tai sitten heille pitää tehdä oma ruoka..


Eilenkin kun pakkanen paukkui, eikä haluttanut ulkoilla, päätimme lapsen kanssa uppoutua Saksikäsi Edwardin lumottuun satumaailmaan. Tyttäreni pitävät kovasti Johnny Deppistä, kuten minäkin. Hän on hurmannut tyttäremme jo Pirates-elokuvillaan ja Jali ja suklaatehdas-elokuvallaan. Ja nyt oli vuorossa tämä Tim Burtonin luoma upea Saksikäsi Edward vuodelta 1990.

Elokuva käsittelee hienosti erilaisuutta, joukkoon sopeutumista/sopeutumattomuutta, ja hyvän ihmisen hyväksikäyttöä. Deppin esittämä Edward on saksikäsineen kummajainen, joka yrittää sopeutua elämään tavallista elämää.

Depp on luonut unohtumattoman hahmon; kiltin ja vähän pelokkaan, yksinäisen Edwardin, johon ei voi olla rakastumatta. Winona Ryder Edwardiin rakastuvana tyttönä oli tässä elokuvassa uransa alussa; 18-vuotias. Johnny Depp oli 26-vuotias. Ja kaikkihan tietävät, että he tulisesti ja intohimoisesti rakastuivat myös oikeasti elokuvan teon aikoihin. Se oli kaunista, he menivät kihloihinkin, mutta erosivat muutaman vuoden sisällä.


Vaikka nimitän tätä satuelokuvaksi, ei tämä kuitenkaan sovi ihan pienille katsojille. Vähän on mukana kuitenkin aikuisille suunnattua materiaalia välillä. Ikäraja on Suomessa 11v. Onneksi siinä ei tapahdu kuitenkaan mitään liian shokeeraavaa. Mielestäni sopii 9-10-vuotiaallekin.
' Ihan superparas elokuva', sanoi 9½-vuotias äsken kun näki minun kirjoittavan tätä juttua.


Traileri tässä.