perjantai 31. lokakuuta 2008

Saimme lumisen Halloweenin!


Hieno juttu, tänään satoi lunta, ja sitä tuli heti noin 10 cm, tuulen kanssa. Saimme ystävän kylään. Lapset ovat viettäneet Halloweeninsa koulussa, joten täällä poltellaan vain kynttilöitä ja syödään hyvin.

Ja talven ensimmäisen lumiukonkin saimme pihalle, 9-vuotiaan tekemänä. Meillä kun on nyt oma pieni piha niin tytär on odottanut kahden kuukauden ajan, että tulee lunta ja hän saa tehdä omalle pihalle lumiukon, joka katsoo sisälle olohuoneeseen. Tänään toive toteutui.

Huomenna, Pyhäinpäivänä, voimme unohtaa Halloweenin ja muistella poisnukkuneita. Minäkin muistelen montaa ihmistä.

Sain komean pystin!

Sain Kasvu ihmiseksi-blogin Vicki Li:ltä tämän komean pystin. Kiitos, tosi iloiseksi tulin maininnasta.

Haluaisin jakaa tämän pystin eteenpäin kaikille blogeille, joita luen säännöllisesti, sillä vierailen teidän jokaisen blogissa lähes päivittäin juuri siksi, että nautin jokaisen erilaisesta näkökulmasta, taiteellisuudesta, luovuudesta ja näppäryydestä. On sitten kyse taiteen tekemisestä, käsitöistä, ruuasta tai elämän ihmettelemisestä.

En pysty, edellisten kunniamainintojen tapaan, jakamaan tätä eteenpäin vain viidelle..

torstai 30. lokakuuta 2008

E-kirjain-leikki


Hallatar innosti minua listaamaan 10 tärkeintä sanaa tietyllä kirjaimella. Minun piti vain laittaa kommentti hänen kirjoitukseensa ja hän valitsi minulle kirjaimen, E:n.
(Jätin listasta pois minulle rakkaan nimen; esikoiseni etunimi alkaa E-kirjaimella).

Mietin ja makustelin sanoja. Alku oli helppoa, onhan blogini nimi Elämää ja elokuvaa, sen jälkeen sanoja alkoi pursuta minusta, sanoin niitä ääneenkin. Nämä sanat valikoituivat tärkeiksi E-kirjaimen sanoikseni:

1. Elämä: On niin suuri asia, ettei siitä osaa oikein kirjoittaakaan. Elämällä on tarkoitus.

2. Elokuva: Intohimoni. Katson elokuvia omilla silmilläni, omalla kokemushistoriallani. En voi pidättää sisälläni hyvää elokuvakokemusta, siksi kirjoitan siitä. Siksi tämä blogi.

3. Enkeli: Pidän ajatuksesta, että enkeleitä olisi olemassa. Suojelusenkeli on lohduttava ajatus.

4. Elintavat: Vaikuttavat elämänlaatuun. Omalla kohdallani elintapojen parantaminen on aina mielessä, muttei välttämättä käytännön tasolla. ('mussuttaa suklaata ja brie-juustoa parhaillaan')..

5. Elvis: Sukupolvien idoli, nuorisomusiikin aloittaja, komea ja kaunis eläessään. Legenda. Hänen ajattelemisensa tekee aina surulliseksi.

6. Ero: Satuttaa aina. Saa rämpimään pohjamudissa ja nousemaan aina ehkä entistä vahvempana. Mutta viisaampana? En ole varma.

7. Etiäinen: Olen aina tuntenut vahvoja etiäisiä. Joskus tiedän mitä tulee tapahtumaan, näen ne etukäteen jonkinlaisina hetkinä, välähdyksinä. Ovat osa minua olleet aina. Vaikea selittää, mutta sana on kulkenut perhepiirissäni vahvana aina.

8. Espanja: espanjalaiset viinit, elokuvat ja luonto kiehtovat. Espanjalaisista ihmisistä elokuvaohjaaja Pedro Almodovar, taiteilija Pablo Picasso ja näyttelijä Penélope Cruz aiheuttavat kunnioituksensekaisia väristyksiä. Joskus omakin perheeni on yhtä äänekäs kuin Serranosin perhe, mutta ihmisiä on vähemmän ympärillä.

9. Emo: Olen emo. Olin sitä jo ennen lasten saantia. 3-vuotiaana olin sanonut vanhemmilleni, että minusta tulee ensin kaupan täti ja sitten äiti, eikä muuta. No, synnyin 60-luvulla ja äitini oli kaupan täti. Emohahmo voi olla, vaikkei olisi lapsiakaan. Olen koko ikäni hoivannut kissoja ennen lapsiani, jotka sain vasta kolmikymppisenä.

10. Ei : On ollut vaikea oppia sanomaan ei. Nuorena sitä oli niin kritiikitön, ettei osannut kieltäytyä kaikesta mistä tänään automaattisesti sanoisi vain, että EI. Asiat liittyvät lähinnä työelämään, mutta myös ihmissuhteisiin.

Jos haluat jatkaa tätä kirjainpohdiskelua omassa blogissasi, niin laita kommentti tähän juttuun, keksin sinulle sitten kirjaimen. Tulen sitten kurkkimaan mitä olette keksineet.
(Jostain syystä bloggeri halusi, että kirjoitan juttuni tänään isommilla kirjaimilla kuin tavallisesti. En osaa korjata kirjaimia pienemmiksi.)

tiistai 28. lokakuuta 2008

Sofi Oksanen kirjoittaa kiehtovasti

Ajattelin vain kysyä, että onko joku teistä jo lukenut tämän kirjan?


Odotin sitä pari kuukautta kirjaston varauslistalla ja nyt se odottaa tuossa yöpöydällä varsinaista aloittamistaan. Selailin kirjaa, luin monen sivun otteita sieltä täältä eli periaatteessa olen jo tutustunut kirjaan.. Enkä käytännössä anna muiden mielipiteiden vaikuttaa omaan lukukokemukseen, mutta haluaisin kuulla kommentteja. Mietin jaksanko olla kiinnostunut Viron historiasta; maassa sodan aikana tapahtuneista ja nykyaikana tapahtuvista naisten sortoon ja väkivaltaan liittyvistä asiosta. Teksti tuntui aika rankalta, elämänmakuiselta.

Sofista pidän. Rohkea ja erikoinen persoona.
(Kuvassa Sofi Oulun kirjamessuilla toukokuussa).

maanantai 27. lokakuuta 2008

William Hurtin Huuma(a)

Maanantai on usein kirjastopäiväni, kuten tänäänkin. Mukaan tarttui tämä 80-luvun alun tuote: Body Heat - Huuma, jonka pääosissa hehkuvat ihana William Hurt ja karismaattinen Kathleen Turner. Tämä dvd on elokuvan 25-vuotisjuhlajulkaisu, ohjaaja Lawrence Kasdanin hyväksymä versio. Dvd:llä on myös mm. ylimääräisiä kohtauksia ja haastatteluja. Eihän sellaisista ollut tietoakaan 80-luvulla kun vhs-nauhalta filmejä katseltiin..

Olen pitänyt William Hurtista näiltä ajoilta lähtien eli 25 vuoden ajan. Heti ensinäkemältä pidin hänen puhetyylistään ja olemuksestaan: rauhallinen, punnitseva, hieman kriittinen ja nariseva puhetyyli vetosi persoonallisuudellaan. Ja juuri se, ettei hän ole koskaan ollut atleettinen komistusnäyttelijä (vaikka onkin hyvännäköinen), vaan herkkäkasvoinen, älykkörooleja näytellyt mies, jolla on hurja läsnäolo; lähes isällinen ja dominoiva tyyli olla valkokankaalla.

William Hurt on tänä päivänä arvostettu, Oscarin kerran saanut, harvakseltaan hieman erikoisempia elokuvia tekevä näyttelijä.


Olin parikymppinen kun näin Sanattoman rakkauden (kuva yllä), jossa William esitti kuurojen koulun opettajaa ja rakastui, myös oikeassa elämässä, kuulovammaista nuorta opiskelijaa näytelleeseen Marlee Matliniin. Pidän sitä vieläkin yhtenä romanttisimmista näkemistäni elokuvista. Haluan pitää sen illuusion enkä välttämättä nähdä elokuvaa uudelleen, ja kenties pettyä.. No nyt heräsi kyllä mielenkiinto, joten varmasti etsin käsiini jonain päivänä myös Sanattoman rakkauden. Haluan ehkä nähdä ovatko käsitykseni ja ajatukseni romanttisesta rakkaudesta muuttuneet parissakymmenessä vuodessa.

Mutta tänä iltana Huumaa William Hurtin kanssa.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

S U N N U N T A I K L A S S I K K O

Tälle sunnuntaille tuli mieleeni nuorena tyttönä jonkin aikaa kuuntelemani Otis Redding. Tässä laulussa ja esityksessä on tunteen suurta paloa, eläimellistä voimaa yhdistettynä gospel-henkisyyteen. Halusin laittaa tämän mustavalkoisen konserttiversion, vaikkei se ehkä musiikillisesti annakaan niin paljon. Tässä vain on mielestäni niin hyvin tavoitettu jo kuvaamistyylilläkin oikea tunnelma.

Otis Redding kuoli vain 26-vuotiaana, suosionsa huipulla lento-onnettomuudessa v.1967.


lauantai 25. lokakuuta 2008

Vaaliruusuja ja mietteitä muusta kuin vaaleista


Kävelimme kuopuksen kanssa kävelykadulla tänään, saimme ruusuja kotiin maljakkoon, Brunbergin pusuja, kahvia, suklaakonvehteja, makkaraa. Kaikki kynnelle kykenevät vaaliehdokkaat olivat paikalla ja moni kysyi joko olen äänestänyt. Lapsi kantoi ruusuja innokkaasti ja ihmetteli miksi kaikki jakaa jotain ilmaiseksi.. Niinpä, sitä sopii miettiä..

***

Tänään olen ollut mietteliäs, alakuloinen, masentunutkin.. Ja nyt mietin mitä voin ja haluan juuri tänään tänne kirjoittaa. Olen huomannut, että uni vaikuttaa mielialaan. Kun on pitkään nukkunut huonosti ja nähnyt kummallisia unia, ei ole päivälläkään ihan täysillä kiinni tässä elämässä. Viime yönä olin unessani raajarikko; yritin kävellä kaupungilla, mutta jalat eivät kantaneet ja ihmiset tuijottivat, nauroivatkin. Edellisenä yönä olin uppoavassa laivassa.

***

Tänään mieleeni tuli lause, että teini-ikäisen kanssa eläminen on kuin eläisi myrskyisässä parisuhteessa: pitää olla varuillaan, että millä tuulella ihminen herää, syökö aamupalaa, syökö lounasta, onko puhelias vai puhumatta, lähteekö mukaan kauppaan ja kaupungille, vai kulkeeko omia teitään, tuleeko riitaa jos sanon väärän sanan jne. Kaikki te, joilla on teini-ikäisistä kokemuksia (tytöistä varsinkin), tietävät mistä puhun. Aamumme alkoi huonosti mykkäkoululla, mutta nyt jo helpottaa.. Joten omakin mieliala menee vuoristorataa..


Eilen katsoin elokuvan, en tuossa Finnkinon Plazassa, jonka kävin tänään päivällä kuvaamassa (pari päivää sitten se oli kuvassa eri kulmasta). Kehuin katsovani monen monta Wong Kar Wain elokuvaa lyhyen ajan sisällä, ja niin olen tehnytkin. Nyt oli vuorossa Days of Being Wild, ohjaajan läpimurroksi sanottu elokuva vuodelta 1990. En meinannut tunnistaa Maggie Cheungia ja Tony Leungia, jotka aiemmin näin In the Mood for Lovessa. Näiden kahden elokuvan tekemisen välillä on 11 vuotta, joten nuorista aikuisista on tähän päivään kasvanut ihan oikeita aikuisia.

(Kuva Days of Being Wild-elokuvasta)
Mutta tämä Days of being wild eteni kiihkeästi: nuorison repiviä ihmissuhteita, rakkauden kaipuuta ja äidittömän nuoren miehen tunnevammaisuutta ja biologisen äidin etsintää.. Tämä elokuva ei koskettanut ihan samalla tavalla kuin In the Mood for Love, se jäi kylmemmäksi ja etäisemmäksi.

Wong Kar Wain elokuvissa eletään usein iltaa ja yötä, ja hyvin usein sataa vettä. Musiikki on aina suuressa roolissa, se on aina kaihoisaa, sydäntäsärkevää. Pidän kaikenlisäksi tämän ohjaajan elokuvien nimistä. Seuraava, jonka katson on nimeltään 2046. Nimenä se poikkeaa ohjaajan aiemmista ja nykyisistä, mutta pääosanäyttelijänä jatkaa Tony Leung.

Traileri Days of being wild-elokuvasta tässä.

torstai 23. lokakuuta 2008

Kotimaiseman kuvaus jatkui tänään


Asun muutaman sadan metrin päässä tästä meren rannasta. Alkuillasta kävin kuvaamassa auringonlaskua (iltapäivä oli aurinkoinen, mutta kovin alhaaltahan se aurinko paistaa), joka heijastui 'Venetsiatalon' ikkunoihin. Ihan itsekseni nimitän tätä taloa siksi, koska se ihan konkreettisesti on rakennettu veden päälle. Taloon johtaa oma pieni silta 'mantereelta'. Talolla on myös oma venelaituri.
Mietin aina miltä asukkaista tuntuu katsella ikkunoista ulos aamuisin ja iltaisin..

******

Lasten syysloma on edennyt jo torstai-iltaan. Lapsista on ihanaa kun ei tarvitse herätä kouluun ja illallakin saa valvoa pitempään, mutta tämä äiti kaipaisi jo ihan omaa lomaa, itsekseen oloa.. Koko viikko on ollut ruuanlaittoa ja leipomista, toiveiden täyttämistä. Letut on vielä paistamatta. Niitäkin joku päivä teen.

Eilen kuitenkin kävin esikoisen kanssa kiinalaisessa syömässä, kuopus oli mummolassa. Olipa ihana syödä tunnelmallisessa kiinalaisravintolassa. Ylellisyyttä! Kaikenlisäksi yllätin tyttärenkin tällä spontaanilla syömäänmenolla. Tai hän luuli, että se oli spontaania, suunnittelin jutun valmiiksi jo edellisenä päivänä. Tytär heräsi 10.30: sanoin hänelle, että aamupalan syönti on tältä aamulta kielletty ja että 'vaatteet päälle heti'. Ulkona kävellessä sitten kerroin mihin olimme menossa. 12-vuotias on harvoin niin yllättyneen näköinen, häntä hymyilytti. Ehkä hän joskus pitää minua tylsänä äitinä, ja huomasi ehkä, että äitikin osaa vielä yllättää..

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Lukuiloa ja kaupunkikuvaa


Ostin lehden, kansikuvan mukaan, sisällä oli hyvä Julianne Mooren haastattelu, lisäksi oli juttua George Clooneysta (ihana kuva!) ja Tilda Swintonin pukeutumistyylistä. Mukana oli myös jotain ylellisyysjuttuja, jotka eivät koskaan tule koskettamaan minua (esim. Miamin parhaat ostospaikat), mutta joskus on hyvä nousta arjen yläpuolelle. Aika hyvä lehti.

Kotini läheltä, tänään keskiviikkona otettu kuva, vanhan ja uuden yhteensulautumisesta.. Joskus on hyvä kävellä kotikulmillaan kamera kädessä, näkee ihan uudesta kulmasta mm. rakennuksia. Tässä kuvassa on taustalla alle kymmenen vuotta vanha uudehko kerrostalo ja etualalla torin vanhoja aittoja, niiden ikää en tiedä..

Sattuman kauppaa Helen Huntin tapaan

Sain katsottua tuon Helen Huntin ohjaaman ja näyttelemän ihmissuhdedraaman. Modernin kaupunkilaisnaisen erilaiset kriisit yllättäen koskettivatkin: aika moni nelikymppinen nainen on kokenut suhteiden kariutumista, elänyt vauvakuumeessa, saanut keskenmenon, aloittanut uuttakin suhdetta ihan uuden ihmisen kanssa, miettinyt äitisuhdetta, miettinyt ehkä adoptiota jne. Kaikkea tätä tämä Sattuman kauppaa - Then She Found Me- elokuva piti sisällään.

Yläkuvassa ovatkin elokuvan tärkeimmät näyttelijät (kuvasta puuttuu vain Helen Huntin biologista äitiä esittävä Bette Midler). Lääkärinä hääri kirjailija Salman Rushdie (!) ja Huntin esittämän Aprilin entistä miestä näytteli (pökkelönä pitämäni) Matthew Broderick ja tietenkin Aprilin ihanana uutena brittirakkautena oli Colin Firth!


Nostan hattua Helen Huntille (kuvassa Helen elokuvansa roolihahmossa), joka ei ole lähtenyt kauneusleikkausten kierteeseen vaan on pysynyt sen näköisenä kuin on, tavallisena ja herttaisena. Tämä elokuva on hänen debyyttiohjaustyönsä, ja hyvä sellainen. Elokuva käsittelee tärkeitä asioita raikkaalla tavalla. Pienimuotoinen elokuva isoista asioista oli myös Huntin käsikirjoittama ja tuottama. Silti tämä on elokuva, jonka nimenkin tahtoo unohtaa.. Nimen suomennos ei ole mielestäni kovin hääppöinen ja kansikuva dvd:ssä on aika huono; Colin Firthkään ei näytä yhtään itseltään, mutta onneksi elokuvassa sitten on ihan oma hurmaava itsensä..

Miehet jäävät hieman sivurooleihin tässä elokuvassa, joka eniten käsittelee äidin ja tyttären suhdetta. Bette Midler hömppänä äitinä ON hyvä.

Traileri tässä.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Ulkona myrskyää, kotipäivä edessä


Kylläpäs tuli pimeä päivä, heti aamusta tekee mieli laittaa kynttilät palamaan. Piipahdus kaupungilla, pienessä sateessa kuvasin elokuvateatterini (kuvasta vain tuli niin hämärä, että päätin käyttää tätä syyskuussa otettua kuvaa). Tosiasiassa astelin vastapäiseen videoliikkeeseen: ajattelin piristää päivääni Sinkkuelämää-elokuvalla (kiva katsoa se lisämateriaaleineen kotioloissa) ja uusimmalla Colin Firth-elokuvalla Sattuman kauppaa, englanninkielinen nimi on Then She Found Me. Ohjaus on Helen Huntin esikoisohjaus.

(Colin Firth ja Helen Hunt Sattuman kauppaa - Then she found me -elokuvassa)

Helenistä ei olekaan kuulunut sitten muutaman vuoden takaisten roolien, esim. Cast away, Anna hyvän kiertää jne. 90-luvulla seurasin tiiviisti Hulluna sinuun-sarjaa (Mad About You), joka silloin tuntui tuoreelta, leppoisalta ja hauskalta parisuhdesarjalta.. Tykkäsin Paul Reiserin ja Helen Huntin säpäkästä New York-pariskunnasta. Muistaako joku muu tykänneensä sarjasta?

(Myöhemmin sitten lisää tästä Helen Huntin ohjaamasta elokuvasta. Kesällähän kirjoitin aika pitkästi jo Sinkkuelämää-elokuvasta.)

maanantai 20. lokakuuta 2008

In the mood for love - hehkuu punaisissa sävyissä


Olen juuri nyt innostunut katsomaan itämaisia elokuvia, lähinnä kiinalaisia, tai Kiinaan sijoitettuja.. Edellinen oli Ang Leen Lust Caution, ja nyt katsoin Wong Kar Wai-elokuvan In the mood for love. Aiemmin olen kovasti ihastunut hänen ohjaamiinsa elokuviin: My Blueberry Nights ja Happy Together. Seuraavaksi aion katsoa samaisen ohjaajan työt Days of being wild sekä 2046-nimisen elokuvan.

Hongkongilainen ohjaaja Wong Kar Wai on erityisen ihastunut luottonäyttelijöihinsä Tony Leungiin ja Maggie Cheungiin (yläkuvassa). Pääpari hehkui hienovaraista erotiikkaa tässäkin In the mood for lovessa niin, että katsoja melkein pidättää hengitystään ja miettii mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua. Hieno musiikki siiviittää hidastettuja kävelykohtauksia, jossa Maggie Cheungin täydellinen vartalo kävelee mitä erilaisimmissa kiinalaismekoissa ja korkokengissä. Elokuvassa eletään 1960-lukua. Aikaa, jolloin pieni käden hipaisu tai nuudelin syöminen yhdessä oli jo merkki suurista tunteista. Ja miten voi pelkkä nuudelin syöminen olla niin eroottista!


Tämä elokuva on menestynyt ihan joka puolella maailmaa, se on otettu suurin tuntein vastaan juuri yleismaailmallisen teemansa vuoksi. Kielletty rakkaus ja sen pohdinta mietityttää monia. Saako pari toisensa? Se on jokaisen katsojan selvitettävä ihan itse.

Kaunis ja koskettava elokuva, vaikkei nenäliinoja kulunutkaan.
Traileri tässä.
Elokuvan musiikki, joka toistuu ja toistuu, on kauniin surumielistä, siitä näyte tässä.

Lääkäriin menossa ;-(


Syysloman alkamisen kunniaksi haimme tyttären kanssa kauppahallista tuoretta rieskaa ja vanhanaikaisesti paperiin käärityn pullapitkon. Ne oli kiva kantaa kotiin, ja kyllä maistui hyvältä, molemmat..


Neljäs viikko menossa tukkoista oloa. Mielenkiintoinen artikkeli viikonlopun lehdessä: lääkäri on sitä mieltä, että ihmisille syötetään liikaa antibioottikuureja. Tuo vihreä teksti ihan huusi minua ja päätin, että heti kun maanantai koittaa, soitan lääkäriin. Olen syönyt peräkkäin kaksi antibioottikuuria eikä niistä ole ollut tuntuvaa apua. Joten tieni vie jälleen kerran lääkäriin. Terveyskeskuksessa on joka kerta ollut eri lääkäri, niin tänäänkin tulee olemaan.

On Oulun alueen koululaisten syysloma ja lapsille pitäisi jaksaa keksiä ohjelmaa. Nyt kirjastoon.. Palaan asiaan illemmalla. Katsoin hyvän elokuvankin, siitäkin sitten juttua..

Edit. iltapäivällä lääkärikäynnin jälkeen: No, vieläkään ei punkteerattu. Menen röntgeniin tällä viikolla. Duactia tukkoisuuteen ja Buranaa päänsärkyyn, ei enää kolmatta antibioottikuuria. Olotila jatkuu ja asia siis kesken. Ultraäänellä katsottiin poskiontelot ja tulehdusta ei enää ole. Mutta miksi kaikki oireet ovat jääneet? Kummallista..

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

S U N N U N T A I K L A S S I K K O

Muistiini palautui yhtäkkiä parinkymmenen vuoden takainen kävelyni Pariisin Père Lachaisen hautausmaalla. Kuuluisia hautoja etsittiin kartan kanssa, Edith Piaf, Chopin, Oscar Wilde..Mutta koko ajan oli mielessä Jim Morrisonin legendaarinen hauta. Sinne oli päästävä. Ja kun se löytyi, siinä tuli tovi vietettyä muiden ihmisten kanssa. Osa ihmisistä oli suurempia faneja, joten heidän hurmoshenkisyyttään seurasi sivusta.



The Doorsin musiikista olen aina pitänyt, vaikken ole kova fani ollutkaan. Jim Morrissonin ympärillä leijui salaperäisyyden runollinen verho.. Hän oli alkuaikoina komea runoilija, rappio tuli myöhemmin. Nuorempana en tajunnut kuinka alkoholisti ja huumeiden käyttäjä hän oli. Kuolema 27-vuotiaana oli ihan liian aikaisin.



Olen pitänyt bändin The End ja Light My fire-biiseistä, mutta laitoin tähän Love Me Two Timesin, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta on bändiä ehkä parhaimmillaan..

Ja tässä vielä linkkejä muihin blogistanian sunnuntaiklassikoihin tältä päivältä. Kannattaa käydä muistelemassa ja fiilistelemässä:

* Papinblogi
* Susupetal
* Itkupilli
* Lepis
* Koskikaran takapiha
* Tuumailua

(Tästä sunnuntaiklassikkolistasta puuttuu varmasti joitain, mutta näissä kävin itse tänään).

lauantai 18. lokakuuta 2008

Monenlaisten tunteiden lauantai


Kissateema kuvissa jatkuu: kun kuopuksella ei ole leikkikaveria, on hänellä silti aina yksi uskollinen ja rauhallisen kärsivällinen leikkikaveri, kissamme, kuten kuvasta näkyy.

Tänään matkustimme bussilla tyttären kanssa kyläilemään uuteen taloon muuttaneen ystäväperheen luo. Siellä oli kaksi tuntia aiemmin haettu kissanpentu taloon. Lähestyimme rauhallisesti suloista oranssi-valkeata poikapentua. (kuvassa pikkunokosilla)
Saimme pitää sitä myös sylissä ja voi kun s
e oli niin kevyt, vauvamainen..




Ja niin se vain iski: kissakuume. Kotona tytär ei ole muusta puhunutkaan kuin kissanpennusta. Tässäkin perheessä on kaksi aikuista kissaa jo ennestään eli ihan mahdotonta ei ole siis hankkia useampaa eri-ikäistä kissaa. Mutta nyt järki käteen! Asia on harkinnassa, voi olla, että asiaa harkitaan vielä pitkään. Mutta pieni kissanpentu on yksi maailman suloisimmista asioista!
Nykyinen kissamme on leikattu 7-vuotias tyttökissa.. Otetaan vinkkejä ja juttuja vastaan varsinkin teiltä, joilla on useampi kuin yksi kissa.. Miten vanhempi kissa esim. ottaa pienen kissan vastaan, miten hoituvat hiekkalaatikkoasiat ja ruokakupit jne..

****

Samaan aikaan kun istuimme bussissa matkalla kylään, tapahtui muutaman kilometrin päässä samanaikaisesti hirvittävä tragedia; tämän illan uutisten ykkösaihe; isä surmasi ampumalla koko perheensä (kaksi lastaan ja vaimonsa), ja lopuksi itsensä keskellä päivää, kotonaan. Järkyttävää ja hirveän surullista, synkkää, synkkää.. Varjelen lapsiani tältä uutiselta. Tänään katson tv-uutiset myöhäisellä, ihan yksinäni. +++++

perjantai 17. lokakuuta 2008

Elokuvamuistutus ja tv-vahti


Muutama vuosi sitten katsoin tämän Elämäni ilman minua-elokuvan, ja jäin silloin miettimään, että millaisen listan itse tekisin jos saisin tietää sairastuneeni parantumattomasti. Elokuva käsittelee juuri sitä. Siis listaa siitä mitä haluaisi vielä elämässään kokea ennenkuin on aika lähteä ikuisesti pois. Tämä koskettava elokuva tulee tänään tv1:llä klo 22.15 alkaen.

Pääosan näyttelee kanadalaissyntyinen Sarah Polley, hänen äitinään nähdään Blondie-yhtyeen laulajana paremmin tutuksi tullut Debbie Harry. Upeita naishahmoja, mutta miehetkään eivät jää sivuun tässä elokuvassa, onhan kyse kuitenkin rakkaudesta. Rakkaudesta puolisoon, lapsiin, perheeseen.. Suosittelen tätä elokuvaa, katson sen itsekin tänään toistamiseen..


Laitoin tuohon sivupalkkiin ihastuttavan kuvan kissastamme, ja tulihan tästä kuvasarja otettua. Eräänäkin päivänä etsimme koko perheen voimin kaukosäädintä, kissa makoili sohvalla ihan tyynen näköisenä ja kun se nousi siitä pois laahustaakseen ruokakupille, löysimme lämpimän kaukosäätimen, se oli makoillut reilusti sen päällä. Usein kaukosäädin joutuu myös kissan tassujen käsittelyyn, tässäkin kuvassa on lehden tv-ohjelmatiedot esillä ja kissalla katse kohti tv:tä. Ja miten se onnistuu aina olemaan niin viileen näköinen, aivan kuin se todella hallitsisi tv:n katselun ja kaukosäätimen käytön. Ainoa ohjelma, jota se oikeasti katsoo tv:stä on luonto-ohjelmat. Niihin se suhtautuu kyllä aika intohimoisesti, varsinkin jos ohjelmassa on lintuja, pikkujyrsijöitä tai kaloja.

torstai 16. lokakuuta 2008

Vanhanajan kuvauksellisuutta

En lakkaa ihailemasta näitä vanhanajan glamourhenkisiä valokuvia sen ajan filmitähdistä. Käytän tässä kuvaesimerkkinä tyylikkään kaunista Rita Hayworthia, josta on julkaistu myös paljon nauru-ja hymykuvia, mutta olen viehättynyt näistä mustavalkoisista eteerisistä kuvista, jotka ovat hyvin sensuelleja. Niissä ei kuulukaan katsoa kameraan ja hymyillä.
Juuri Ritasta löytyi paljon näitä film noir-henkisiä maalauksellisia kuvia.


Elokuussa tuli Teemalla eräänä viikonloppuna Rita Hayworth-ilta. Hänestä tehty dokumentti oli hyvin lämminhenkisesti toteutettu, siinä mm. haastateltiin hänen kaunista prinsessatytärtään Yasmin Aga Khania. Illan päätteeksi näytettiin vielä Gilda (kuva yllä), hänen kuuluisin elokuvansa. Ritallakin oli hollywoodtyyliin värikäs, aika epäonninnenkin elämä. Avioliitot eivät kestäneet, hän oli viidesti naimisissa, yksi puolisoista oli prinssi Ali Khan, jonka kanssa hän sai kaksi lasta. On sanottu, että Hayworth sairasti Alzheimerin tautia ehkä jo -50-luvulta lähtien. Lopulta hän kuoli sairauteen 60-vuotiaana, vuonna -78.

Yksi kohtaus Gildasta tässä.

(Rita Hayworth oli syntynyt 17.10. ja täyttäisi huomenna 90 vuotta..)

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Päivän kuvapiristäjä


Kun kaipaan piristystä päivään, kaivan näköjään taas vaihteeksi blogikuvien arkistosta kuvan Jeffrey Dean Morganista. Jeffreyn ura on nyt kovasti nousujohteinen, vilkaisu imdb:n tietoihin kertoo sen, että hän filmaa parhaillaan useampaa elokuvaa, jotka valmistuvat tämän ja ensi vuoden puolella.

Yksi elokuvista on nimeltään Taking Woodstock, joka kertoo vuoden 1969 kesästä, jolloin Woodstockin festivaali muutti monenkin elämää. Tämän elokuvan ohjaaja on Ang Lee. Luvassa on komediallista musiikkidraamaa, kuullostaa mielenkiintoiselta. Musiikkia Woodstockista, aiai, oikein mieleen..

Ihailen kovasti Ang Leen tuotantoa, viimeisimpänä näin muutama viikko sitten Lust, Cautionin, jota kehuin kovasti. Ang Lee on upea henkilöohjaaja, hän tuntuu panostavan näyttelijän herkkään ja läsnäolevaan näyttelemiseen; hän saa näyttelijöistään aina paljon tunnetiloja esille. Usein jälki on hengästyttävän kaunista katseltavaa. Brokeback Mountain on siitä ehkä paras esimerkki.

Kuvassa Jeffrey Dean Morgan näyttää hyvin paljon espanjalaiselta Javier Bardemilta, joka myös on ollut paljon esillä, hänen uusinta työtään tässä odotellessa (= Woody Allenin Vicky Cristina Barcelona).

tiistai 14. lokakuuta 2008

Rakkautta kirjassa


Kylläpä on ollut sateinen ja pimeä päivä. Pieni kierros kaupungilla asioita hoitamassa, ja äkkiä kotiin! Kynttilä palamaan ja höyryävää teetä kuppiin. Uusi violettisävyinen kynttilä ja siihen ostetut helmet piristävät mieltä. Ensin ajattelin helmiä kaulakoruksi, mutta ne ovatkin paremmat kynttilän koruna..

Ostin pienen kirjan nimeltään Hurmaavia tähtipareja - rakkauden juhlaa valkokankaalla. Siinä on kuvattu elokuvahistorian kiinnostavia ja ihania rakastavaisia. Kirjassa on kauniit, hyvälaatuiset kuvat ja tekstiä aina kyseiseen elokuvaan liittyen. Ei mikään kattava suurteos, mutta kiva pieni kirja. Laitan pari kuvaa parhaista kuvista:


Tuulen viemän Clark Gable ja Vivien Leigh komistavat heti kirjan alkua..


Yhtä valovoimaisia ovat Humbrey Bogart ja Ingrid Bergman Casablancassa vuodelta 1942.


Tämä pari on suosikkini: Ranskalaisen luutnantin nainen-elokuvan Jeremy Irons ja Meryl Streep vuodelta 1981.

Uudempaa kuvamateriaalia edustaa mm. tämä Taru sormusten herrasta - Kaksi tornia-elokuvan pari, vuodelta 2002; Viggo Mortensen ja Liv Tyler.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Heath Ledger ja kumppanit Dylanina

Eilinen musiikkiteema jatkuu..
Vanhana (?) hippinä tunnustan tietenkin Bob Dylanin mestarillisuuden, vaikken ole koskaan ihan täysillä lämmennyt häneen. Vuokrasin I'm not there-elokuvan, joka erikoisin keinoin kuvaa Dylanin elämää - elämiä, eri roolihahmojen kautta. Dylania näyttelee kuusi eri henkilöä, Heath Ledgerin lisäksi mm. Christian Bale, Cate Blanchett ja Richard Gere. Kukaan ei varsinaisesti pyri olemaan Dylanin näköinen, vaikka monelle on stailattu kihara hiuspehko, aurinkolasit ja ketjussa tupakoiminen..

Elokuvassa suurimman roolin tekee Heath Ledger, joka ehkä tavoittaa Bob Dylanin pehmeää puolta; aviomiestä ja perheenisää, joka on harvoin kotona. Keikkakiertueet ja kokoaikainen luova kirjoittaminen syövät normaali elämää, ja perhe hajoaa. Sen kuvauksesta pidin eniten tässä elokuvassa. Ranskalainen Charlotte Gainsbourg oli tosi hurmaava Dylanin taiteilijavaimona.


Muussa tapauksessa elokuvalle oli aika vaikea lämmetä. Pitää tietää tosi hyvin faktoja Bob Dylanista, sillä elokuva ei kerro oikeilla nimillä mitään. Välillä se matkii dokumenttia haastattelemalla Dylanin lähipiirissä olevia ihmisiä, mutta heidänkin nimensä on muutettu. Oih, vaikeaa. Vain sen tiesin,että hurmaava Julianne Moore esittää Joan Baezia, Dylanin suurta rakkautta ja uran alkuunsaattajaa.

Ihan kaikkein parasta on lisämateriaalin Heath Tribute; Dylan laulaa taustalla surumielistä laulua (en tiedä laulun nimeä) ja runsas kuvamateriaali näyttää Heath Ledgeriä tämän elokuvan filmauksissa. Heath nauraa, hymyilee, leikittelee, hellii ja huolehtii kanssanäyttelijöistään. Viimeisimmäksi näyksi katsojalle näytetään pysäytyskuva Heathin hymystä.


Vielä pitää mainita, että Cate Blanchett (kuvassa), joka on todella monipuolinen näyttelijä, muuntautuu yllättävän helposti mieheksi. Hän on mielestäni melkein paras Dylan-hahmo, ehkä realistisin.
Mutta mistäpä minä tiedän. Ehkä kukaan ei tiedä. Ja Dylan varmasti oikeastikin nauttii siitä, että kukaan ei tunne häntä, oikeasti..

Oikealla Bob Dylanilla on viisi lasta ja ainakin kaksi ex-vaimoa.

Traileri elokuvasta tässä.

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

S U N N U N T A I K L A S S I K K O

Eilispäivän postauksessa kerroin ihastuksestani folkhenkiseen musiikkiin.
Simon & Garfunkel edustivat hienosti 60- ja 70-luvuilla tätä folkhenkistä, taitavaa laulantaa ja upeita sävellyksiä. Miesten tiet erosivat, kuulemma selvittämättömiin taiteellisiin ja musiikillisiin ristiriitoihin, mutta vuonna 1981 he kokoontuivat vielä yhdelle keikalle yhteen. He esiintyivät New Yorkin Central Parkissa ilmaiskonsertissa noin puolelle miljoonalle ihmiselle!

Tässä siitä pätkä, Mrs. Robinson, olkaat hyvät:

Muistan tämän kuin eilisen päivän. Tämä konsertti näytettiin Suomenkin tv:ssä. Ostin lisäksi tupla-lp-levyn, jota kuuntelin viisitoistakesäisenä aina uudelleen ja uudelleen. Taisin kuunnella yhden kesän niin, että se soi koko ajan. Joka ikisen sanan osaan ulkoa heidän lauluistaan, vieläkin. Ne ovat niin klassikoita !
(Vieläkin olen pikkuisen ihastunut Art Garfunkeliin ja Paul Simon saa arvostukseni säveltäjänä, hänen kitaransoittotyylinsä on myös hyvin tunnistettavaa.)

lauantai 11. lokakuuta 2008

Paranemisen merkkejä


Piipahdus Tiimarissa, ja heti piti ruveta askartelemaan kranssia. No, tämä on sellainen viiden minuutin pikainen tekele. Valmista kun pitää tulla aina mahdollisimman pian. Meillä on viehättävä punainen ulko-ovi, siksi nämä puna-harmaat värit, jotka kyllä jo enteilevät joulua. Pitäisiköhän ottaa vielä ovesta pois ja laittaa uudelleen joulukuussa. Varmaankin. Keramiikkaenkelille olen pitkään hakenut paikkaa ja nyt se pääsi ovikranssiin..

Olen tuntevinani, että kahden ja puolen viikon ankaran sairastamisen jälkeen olen pikkuisen paremmassa kunnossa. Nyt jaksan jo tehdäkin jotain. (Toinen korva on kyllä vielä tukossa, mutta toivossa elän, että joku päivä sekin aukeaa ja kuulen kunnolla.)

Eilen katsoin dvd:ltä vähän Javier Bardemia. Elokuva oli Rakkautta koleran aikaan ja perustui kolumbialaisen Nobel-kirjailija Gabriel Garcia Marquezin samannimiseen romaaniin. Bardemilla oli kyllä mainio rooli rakkaudesta riutuvana naistenmiehenä, mutta muuten elokuva ei sytyttänyt, tai se ei liikuttanut tarpeeksi, jäi ulkokohtaiseksi. Karismaattisen ja ihanan Javier Bardemin takia kuitenkin jaksoin katsoa elokuvan loppuun. Muita merkittäviä näyttelijöitä elokuvassa ei ollutkaan, kukaan muu ei jäänyt mieleen. Hienot maisemat. Jokivene hienosti lipui rehevässä etelä-amerikkalaisessa viidakkomaisemassa..


Kirjastosta hain luettavaksi mm. teiltä lukijoilta saamiani kirjavinkkejä eli Joel Haahtelaa ja Alice Munroa sekä Sylvia Plathia. Musaosastolta lähti kotiin mukaan brittimusiikkia: Tindersticksiä ja Beth Ortonia sekä amerikkalaista Norah Jonesia dvd-konserttina. Kaikki hyvin erilaisia, mutta yhdistävänä tekijänä sanoisin, että kaikilla näillä muusikoilla on musiikintekemisen palo ja taito. Linkeistä voi kuunnella.


Erityisesti minua sykähdyttää Beth Orton (kuvassa yllä), joka vaikuttaa aidolta ja sympaattiselta folkhenkiseltä laulajalta, joka yhdistää musiikkiinsa myös 2000-luvun saundeja. Oma musiikkihistoriani saa joskus oman postauksen; olen henkeen ja vereen folkmusiikin ystävä. Joskus nuorena tyttönä ajattelin, että minun olisi kuulunut elää nuoruuttani 1960-luvun hippiaikana niin vahvasti sen ajan musiikki on minuun vaikuttanut. 60-luvun puolivälin jälkeen olin vasta vauva ja pieni lapsi. Musiikkia aloin aktiivisesti kuunnella vasta 70-luvun puolenvälin jälkeen. Varhaisessa iässä kuitenkin..

Juu, olen yksin kotona. Siksi on mahdollista kuunnella musiikkia, katsoa dvd:ltä sekä musiikkia että elokuvia. Ruuanlaittoon ja siivoamiseen kun ei mene turhaa aikaa. Ruuaksi itselleni paistoin riisiä ja kasviksia. Olipa hyvää, helppoa, edullista ja täyttävää ruokaa.

Mukavaa lauantaita!

perjantai 10. lokakuuta 2008

Penelope - ei Cruz, vaan elokuva


Eilen katsoin tyttärien kanssa tämä Penelopen. Se oli omalaatuinen sekoitus opettavaista tarinaa lapsille ja nuorille, sekä aikuisillekin sopivaa romanttisuutta ja vauhdikkuutta. Elokuva on K7 eikä siinä tapahtunut mitään väkivaltaista eikä paljasta pintaa vilahdellut. Silti tarinasta jää mieleen, ettei se kuitenkaan ihan lasten elokuvakaan ollut. Se on liian aikuismainen jaksaakseen kiinnostaa lapsia.

Minunhan se oli nähtävä ihanan James McAvoyn vuoksi. Hän onkin roolissaan tosi hurmaava hapsottavine hiuksineen. Christina Ricci Penelopena, siankärsällä syntyneenä nuorena naisena on myös tosi ihastuttava. Satua elokuvan juonessa on se, että kärsä katoaa eli kirous poistuu kunhan Penelope löytää puolison, joka rakastaa häntä oikeasti.

(kuvassa James McAvoy, Reese Witherspoon ja Christina Ricci ensi-iltakarkeloissa).
Ihan oikeasti tämä elokuva sai minut ja lapset juttelemaan siitä, että miksi kaikki niin voimakkaasti reagoivat siihen kun näkevät Penelopen erikoisen ulkonäön, miksi kaikki juoksevat pakoon eikä kukaan halua tutustua mukavaan nuoreen naiseen sen vuoksi, että ulkonäkö on tavallisuudesta poikkeava. Tuleehan nytkin tv:ssä usein mitä kummallisempia dokumentteja maailmalta, jossa kuvataan elefanttimiehiä Kiinasta tai valtavan kasvaimen kasvoissa omaavia lapsia.. Ja siamilaisia kaksosia syntyy vieläkin maailmassa. Joten hyvää, kasvatuksellistakin, keskustelua syntyi lasten kanssa. Siitä plussat elokuvalle. Samoin miehityksestä, sivuroolit ovat herkullisia, mm. Reese Witherspoon on mainio.

Kuopukseni sympatiseerasi kovasti Penelopea, eli mukana hänen taistelussaan päästä tavallisten ihmisten pariin oikeaan maailmaan. Onneksi James McAvoyn rooli oli niin ihana, että hän näki ihmisen kasvojen takana. Elokuvassa on onnellinen loppu.


Kävelin päivänä eräänä elokuvateatterin mainostaulun ohi. Viehätyin erityisesti tästä Woody Allenin Vicky Cristina Barcelona-elokuvan mainoskuvasta. Ihana kuva, mielestäni. Jospa elokuva piankin saapuu kaupunkiin, odotan kovasti.

torstai 9. lokakuuta 2008

Asia, joka ei tunnu koskaan toteutuvan


Olen rakastanut Leonard Cohenia yli kaksi vuosikymmentä. Nyt hän tulee huomenna 10.10. esiintymään Helsinkiin. Sanotaan, että se on hänen viimeinen kiertueensa. Hän on jo 73-vuotias, yhä tuottelias musiikintekijä ja runoilija. Jo edellisellä kerralla kun hän kävi Suomessa (muutama vuosi sitten, en muista tarkalleen milloin) olin jo kovasti tekemässä lähtöä täältä Oulun perukoilta hänen keikalleen, mutta lapset olivat silloin pieniä enkä saanut irrotettua itseäni.. Ja nyt taaskaan en pääse.

Sanotaan, että suomalaiset pitävät Cohenista hänen syvällisyytensä, tummanpuhuvuutensa ja lämpimyytensä vuoksi. Samalla tavalla täällä on vuosien saatossa otettu vastaan monia syvällisesti tulkitsevia laulajia, mm. fado- ja flamencolaulajia, vaikka kieli on ollutkin monille esteenä täydelliseen ymmärrykseen.

Leonard Cohen on elänyt mielenkiintoisen elämän. Ostin keväällä I'm Your Man-elokuvadokumentin ja se kertoo huumorintajuisesta, tyylikkäästä, lämpimästä persoonasta. Cohen on runoilija, jolle elämä on ollut usein syvissä vesissä uimista, luostarivuodet ovat nyt takana ja edessä on eläkeläiselämää, mutta ei ihan tavanomaista. Vielä on kuitenkin menossa tämä laaja konserttikiertue, joka rantautuu Suomeenkin huomenna. Seuraan uutisia telkkarista. Hänen hymynsä on lämmin, toivon näkeväni sen televisiossa..

Leonard Cohen: Dance Me To The End of Love

keskiviikko 8. lokakuuta 2008

Sooloilija lukee tukkoisella äänellään

video

Voi hyvät hyssykät mihin sitä ryhtyykään. Tämän pienen videonpätkän kuvaaminen vaati tosi monta otosta; ensin yskitti, sitten lukeminen takelteli, sitten tuli jano, omasta mielestäni poskiontelotulehduksen kuulee äänestäni.

Tällaisen ääninäytteen ovat äskettäin tehneet Piilomajan Violet ja Liivia. Siksi minäkin innostuin asiasta. Vaikka stressihän tästä meinasi tulla.

Ehkä minun olisi kannattanut nauhoittaa pelkkiä naurunpyrskähdyksiäni ja huutoja lapsilleni, että 'olkaa nyt hiljaa vähän aikaa'. Kuopus teki toisessa huoneessa äidinkielen läksyjä ja juuri kun olin päässyt lukemisessa hyvään alkuun, hän huusi, että 'äiti, mikä on paras ruoka mitä olen koskaan maistanut'. Sekin tuli nauhalle, muttei tähän versioon. Ehkä se olisi ollut parempi. Se olisi ollut paljon realistisempaa kuin tämä lukeminen.. No, tehty mikä tehty. Otos on kuvattu tyttären huoneessa, iltapäivällä, keskiviikkona.

Laittakaa te muutkin tällainen..

Keltaista luonnossa ja kadulla


Lokakuisen syyspäivän ollessa kauneimmillaan ajelin ensin puistoon kuvaamaan sitä kaikkea kaunista mitä syksy meille tarjoaa. Sieltä kun polki Stokkan Hulluille päiville, niin putosi kuin toiseen maailmaan. Sisällä kaupassa oli kuuma, ihmiset pyörivät vimmatusti, myyjät olivat kiireisiä ja tavara kävi kaupaksi. En kehdannut kaivaa kameraa esille, mutta olisipa haluttanut kuvata sitä länsimaisen kulutuskulttuurin kehtoa; karkkiakin oli niin paljon tarjolla, että oli melkein ihan pakko ostaa edullista suklaata ym. Mutta en viitsinyt jonottaa..


Laitan kuvitukseksi tähän nyt kuitenkin sitä kauniinpaa keltasävyä eli puiston luontoa ja aurinkoa. En Stokkan kassien keltaista; niitähän oli koko kaupunki täynnä. Myyjät laittavat pienenkin suklaapatukkaostoksen valtavaan kassiin, mainosmielessä, jotta kaupungin kadulla näyttää siltä kuin ihan kaikki ihmiset olisivat käyneet Hulluilla päivillä. En minä ole sen kummempi, olen ostoksia sieltä tehnyt, mutta huomannut, että juuri ne suklaasuukot ym. mitä olen ostanut, ovat periaatteessa olleet ihan turhia ostoksia. Vähän samanlain kuin Ruotsin laivalta on pakko ostaa karkkia ja hajuvesiä, vaikkei tarvisikaan.


Ystävä kävi ilostuttamassa aamuani aamukahvittelun merkeissä, oikein kivaa. Hän tuli uuteen kotiimme ensimmäistä kertaa, ja tiesi, että nyt on pinkki kausi menossa, tässä kuva tupaantuliaislahjoista. Kiitos ystävälle! Nämä tulivat tarpeeseen. Keittiöpyyhkeitä ei ole koskaan liikaa, eikä kauhoja!

tiistai 7. lokakuuta 2008

Leijapoika


Tämä Leijapojan tarina on sykähdyttävä. Olen aina liikuttunut kun on kyse lapsista, heidän elämästään ja vaikeista kokemuksista. Kaikkien lapsuus kun ei ole onnellista ja pelotonta.

Afganistanin tapahtumat ovat tuttuja vain uutisista vuosien varrella: siellähän on aina ollut sotaisaa, ankeaa, köyhää ja miesvaltaista. Joskus siellä oli kaunista ja värikästä, mutta tämän päivän Afganistan on kai vieläkin kuin sotatanner. Toiset ovat onnistuneet sieltä pakenemaan, toiset ovat jääneet.

Tarina rikkaan pojan ja köyhän pojan ystävyydestä on hyvin todentuntuinen. Tarinassa eletään lapsuutta 70-luvun lopusta Afganistanissa sekä Amerikassa tänä päivänä. Elokuva antaa kuvan afganistanilaisesta kulttuurista. Kurkistus ihan vieraaseen kulttuuriin, jota ei millään meinaa ymmärtää, on hyvä ravistelija. Rakastavien vanhempien ja lasten välinen suhde on hyvin intensiivinen ja herkkä. Silti ympäröivässä maailmassa tapahtuu koko ajan pahoja asioita. Niin, että ihan sydäntä riipaisee.

Hyvä, mutta ei mikään kevyt elokuva.
Traileri tässä.