sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Sunnuntaiklassikko - David Bowie

*
David Bowie nousee aina ajoittain esiin elämässäni. Juuri tänään myös. Tämä Wild Is The Wind -esitys on vuodelta 2000. Se on mahtipontinen ja syvällinen, suorastaan rakastan tätä laulua. Villistä tuulesta laulava mies..
*
Love me, love me, love me, love me,
say you do
Let me fly away with you
For my love is like the wind,
and wild is the wind
Wild is the wind

perjantai 29. lokakuuta 2010

Woody Allenin runsaudensarvi

Woody Allenin uusin elokuva
You Will Meet A Tall Dark Stranger
tapahtuu nykypäivän Lontoossa,
maailmassa, jossa ihmisten ammatit ovat kirjailijoita, taidegalleristeja, kirjakauppiaita tai muuten vain rikkaita, kuten esim. Anthony Hopkinsin esittämä kadonnutta nuoruutta raivokkaasti tavoitteleva mies, Alfie. Hän eroaa samanikäisestä vaimostaan, jota pitää liian vanhana ja tavallisena. Henkimaailman asioihin hurahtavana vaimona on mainio brittinäyttelijä Gemma Jones (yläkuvassa Naomi Wattsin kanssa). Jones esitti hieman höpsöä, mutta sydämellistä äitihahmoa myös Bridget Jones-elokuvissa, Bridgetin äitinä.
*
Allenin uusin elokuva, tämä, jota ei ole suomennettu lainkaan, You Will Meet A Tall Dark Stranger, koostuu runsaasta näytteljäkaartista (kuva alla) ja yksittäisistä tapahtumista, yhteen kudottuna, muttei yhtään sekavana keränä.

Näistä hahmoista on helppo poimia itselleen suosikit ja inhokit, vaikkei
varsinaista samaistumista kehenkään tapahdukaan.
Olen esim. ihaillut jo vuosia australialaissyntyistä Naomi Wattsia, naista,
joka voisi olla Nicole Kidmanin verevämpi sisar.
Woody Allen on huikea roolittaja. 
Miten hänelle onkin tullut mieleen 'palkata' taidegalleristin rooliin mainiosti keski-ikäistynyt Antonio Banderas tai turhautuneeksi kirjailijaksi hieman yksi-ilmeinen, mutta silti karismaattinen amerikkalaisjässikkä Josh Brolin. Näyttelijät ovatkin elokuvan parasta antia. Heidän näyttelemistään seuraa suurella mielenkiinnolla. Ihaillen.

Allen ohjaa Naomi Wattsia
*
Elokuvasta jäi eniten mietityttämään tyttären ja äidin (Naomi Watts & Gemma Jones) suorasukainen, mutta rakastava suhde.
Elokuvassa on eroja, onnettomuuksia, kuolemaa, uusia rakkaussuhteita, vanhoja suhteita.. Sanomattomia sanoja, väljähtynyttä rakkautta, vääriä valintoja, niin vääriä..
Toisaalta elokuva sitten loppuukin, eikä oikein kerro miten kaikille käy. Tulevaisuus jää avoimeksi.

Antonio Banderas & Naomi Watts
 
Suurelta valkokankaalta oli erityinen ilo seurata Lontoon katuja ja maisemia sekä asuntoja, olivat ne sitten studiossa kuvattuja kulisseja, tai aitoja brittiasuntoja..

You Will Meet A Tall Dark Stranger on ehkä Woody Allenin jonkinlainen välityö, muttei siltikään yhtään merkityksetön.

Elokuvan kaunein nainen - Freida Pinto - joka ihastutti jo parin vuoden takaisessa Slummien miljonäärissä.
Pidin tästä enemmän kuin viime vuotisesta Allenista, Whatever Works-elokuvasta.
Woody Allen täyttää joulukuussa 75 vuotta ! Eikä hän ole sanallakaan maininnut lopettavansa elokuvien tekoa. Nostan hattua !

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Uusin Woody Allen tulee

*
Elokuvalla on hurmaava nimi:
You Will Meet A Tall Dark Stranger.
Olen menossa heti katsomaan. Lippu jo varattuna. Kerron sitten.

(Maalausurakka jatkuu, nyt menossa huone, jonka väriksi tulee savu).

maanantai 25. lokakuuta 2010

Matotkin rullalla eli maalaushommia kotona

Korostan heti, etten ole käsillätekijä,
mutta kun vaatekaapissa on kesästä lähtien ollut taloyhtiöltä saadut ilmaiset maalit,
ja monet seinät asunnostani ovat tylsää maalarinvalkoista tai muuten vain väärää sävyä,
niin minusta tulee käsillätekijä - maalari -remontoija.
Odottelin aikani, että saisin apulaisia,
mutta tänään maanantaina aloitin maalaushomman,
ihan yksin.
Jo sunnuntai-iltana teippailin ja suojasin lattiaa, paklasin seinästä kolot piiloon.
Aamulla hioin seinät, ja aloitin maalaukset.
Selma oli alkumetreillä mukana, mutta oli oikein onnellinen kun kävin viemässä hänet saunanlauteille lepäilemään Tikke-neitimme kaveriksi.
Astuin pari kertaa pensselin päälle (onneksi en maalaustelan päälle) ja sormeni ovat nyt illalla ihan turrat,
mutta eteiseni ei ole enää valkoinen, 
vaan beige - hiekkasävyinen.(kuvassa näyttää ehkä kellertävän beigeltä).
Mutta ne lopputyöt - voi että ovat tylsiä. Nekin on tehtävä, vaikka haluttaisi jo siirtyä sisustushommiin.
*
Jos minusta ei nyt kuulu niin täällä minä maalailen muitakin huoneita..
Palaillaan!

lauantai 23. lokakuuta 2010

Verhot sivuun, ja uutta väriä tilalle

Innostun joskus kovasti uudistamaan blogin ulkonäköä. Ja nyt kävi näin. Nämä värit ja taustat tulivat ihan kokeilemalla, eivät yhtään suunnitellusti.
Pitkään pidin taustana punaisia samettiverhoja, ja ne olivat hyvät. Mutta tilanteet ja ajatukset vaihtuvat. Olen muutenkin luonteeltani muutosten ystävä, en halua jämähtää koskaan paikoilleni.
 Joten älkää säikähtäkö, 
 
kyllä te tulitte Sooloilijalle kylään.

Musiikkia lauantai-illalle. Tästä myös.
Lauantai-iltoihini on jo pitkään kuulunut vakiintuneena musiikin kuuntelu. Ehkä siksikin, että lauantai on viikon tylsin tv-päivä, ja jos olen kotona, haluan, että musiikkia kuuluu.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Kynttilänvaloa perjantai-iltaan

Tämä viikko on kulunut nopeasti, elämästä leppoisasti pääosin nautiskellen. 
(Olenhan sairaslomalainen vielä selkäleikkaukseni jäljiltä).
Nyt saan jo saunoa, kantaa jo vähän painavampia kasseja ja pyöräillä.
Ajattelin tänään ostaa viikonlopun (ja rahan tulon kunniaksi) itselleni jonkin puseron,
mutta loppujenlopuksi löytyi vain tämä 'Marilynin jumpperi'-kortti. 
Kaupoista tarttui mukaan myös erilaisia kynttilöitä ja tuikkuja sekä pieni Ikean tarjotin kirpputorilta.
*
Elokuvateatterissa pyörii nyt elokuvia, joita haluaisin nähdä, mutta miten ihmeessä ehdin ne kaikki!!

* The Social Network on näistä ehkä mielenkiintoisin
* The American kiinnostaisi George Clooneyn ja Irina Björklundin vuoksi

 * Mr. Nobody olisi Jared Leton pääosasuorituksen ylistystä (*kuva*)
* Wall Street: Money Never Sleeps kiinnostaisi 2000-luvun versiona, ja sama mies pääosassa kuin 80-luvullakin eli Michael Douglas
* Prinsessa on kotimainen, suursuosion saavuttanut elokuva, joka pitäisi ehkä nähdä..
*
Joten kyllä minä tästä elokuviinkin. 
Lapset lomailevat nyt koulusta viikon verran, on syysloman aika. He ovat osittain kotona, osittain reissuissa..

Kynttilänvaloa viikonloppuunne !

maanantai 18. lokakuuta 2010

Elokuva Dianasta ?

Äskettäin julkistettiin tieto, että Prinsessa Dianasta ollaan kaikessa hiljaisuudessa
tekemässä elokuvaa. Pääosaan kaavaillaan 25-vuotiasta Keira Knightleyta, mutta myös amerikkalaisen Scarlett Johanssonin nimi on vilahdellut listoilla. Jos tällä tavalla tarjotaan tarjottimella nimiä ainutlaatuisen Prinsessa Dianan esittäjäksi, niin ehdottomastihan muuntautumiskykyinen britti Keira olisi paras vaihtoehto.
Dianan äidin rooli olisi menossa itseoikeutetusti Helen Mirrenille

Sanotaan, että elokuva saisi ensi-iltansa jo ensi vuonna, sillä vuosi 2011 on tasalukujen vuosi: Diana olisi täyttänyt 50 vuotta ja hänen satumaisista häistään on kulunut 30 vuotta !
*Dianan & Charlesin häät heinäkuu 1981*

Elokuvan ohjaajan nimeä ei ole julkistettu, eikä muutakaan tuotantoa.
Tämä vaatii nyt hieman sulattelua. Onhan meillä jokaisella käsitys suurenmoisen ihastuttavasta, inhimillisestä ja traagisesta prinsessasta, jonka elämä oli kuin satua, mutta jonka elämä päättyi niin julmasti.
Jäämme odottamaan tarkempia tietoja.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Herkkää ja aitoa viikonlopulle

*
Damien Rice - 
on vuosia sykähdyttänyt elämääni musiikillaan.
Hänen irlantilaisuutensa, hänen kiihkeytensä ja runoutensa ovat niin mieleeni.
Nämä laulun sanat ovat joskus lähes juovuttaneet minut.
*
And What I am to you is not real
What I am to you, you do not need
What I am to you is not what you mean to me
You give me miles and miles of mountains
And I'll ask for the sea

Don't throw yourself like that
In front of me
I kissed your mouth, your back
Is that all you need?
Don't drag my love around
Volcanoes melt me down.
*
ps. Damien Ricen kanssa tässä laulussa esiintyy hänen läheisensä, keijumainen Lisa Hannigan.
Tunnelmallista viikonloppua kaikille!

torstai 14. lokakuuta 2010

Eat, Pray, Love - Löytyykö oma tie ?

Javier Bardem & Julia Roberts Eat, Pray, Love-elokuvassa
*
Toimittaja/kirjailija Elizabeth Gilbertin omaan tarinaan pohjautuva kirja Omaa tietä etsimässä on poikinut suurella rahalla tuotetun elokuvan, jota on kuvattu autenttisilla paikoilla New Yorkissa, Roomassa ja Napolissa sekä Intian ja Balin eri paikoissa. 
Odotin tätä elokuvaa kovasti. Onhan minullakin ainainen riuhtaisemisen tarve ja halu matkustaa tuntemattomiin kohteisiin. Mutta kun ei kykene - tavallinen suomalainen äiti-ihminen ei voi lähteä vuodeksi etsimään itseään ja jättää lapsensa ja lemmikkinsä oman onnensa nojaan. Elokuva kuitenkin antaa hetken helpotuksen kauniiden maisemien ja hyvän ruoan muodossa. 
Mutta mitä siitä jää käteen?
*
Eat, Pray, Love - Omaa tietä etsimässä
on jonkinlainen tuhkimotarina. Nainen - lapseton, keski-ikää lähestyvä, avioliitostaan eronnut ja muissakin miessuhteissaan epäonnistunut menestyvä toimittaja haaveilee unelmaelämästä ja itsensä löytämisestä.
Aiheessa olisi kerrassaan aineksia hyvään, rosoiseen, koskettavaan kerrontaan,
mutta elokuvateatterin pimeydessä minä en koskettunut kuin yhden kerran,
ja sekin tapahtui Javier Bardemin eläytyvän roolisuorituksen johdosta.

Javier Bardem tekee aina tunnepitoista näyttelijätyötä,
hän on ihana ja karismaattinen, ja pelastaa Eat, Pray, Love-elokuvankin täysin!
Tarina on minun makuuni liian amerikkalaislähtöinen; kaikki vanhassa Euroopassa, Italiassa, on niin erikoista ja eksoottista. Ruoka on elokuvan Italia-osiossa hyvin tärkeällä sijalla; aivan kuin nainen ei olisi koskaan Amerikoissa saanut hyvää ruokaa!
Itse en innostu Intia-jaksosta lainkaan, sillä minusta koko itsensä etsiminen, meditointi intialaisessa yhteisössä on ihan hölynpölyä! Eikä siitä tunnu Julia Robertsin näyttelemä Lizkään saavan ihmeemmin sisältöä elämälleen, sillä loppujenlopuksi hän pyristelee vain mielessään pikkuasioiden perään: oliko avioero oikea ratkaisu, oliko nuoren rakastajan jättäminen sekään järkevää..
*
Odotan koko elokuvan ajan, että sen päähahmo, hurmaava ja herttainen Liz - Julia Roberts - lopettaisi sen kilttinä hymyilyn, ja polkisi välillä jalkaa tomerasti maahan, unohtaisi miehet hetkeksi, ja ajattelisi itseään ihan oikeasti. 
Ehkä hän sen on oikeasti tehnytkin, mutta elokuva korostaa liikaa sitä, että naisen ja miehen välinen rakkaussuhde tekee ihmisen lopultakin vain ja ainoastaan onnelliseksi.
*
Kuvassa oikea Elizabeth Gilbert kirjansa kanssa.
*
Elokuva Eat, Pray, Love on minun makuuni ihan liian kaunis ulkokuoreltaan, hidastempoinen, särötön, ylipitkä ja siirappinen.
Ohjaaja Ryan Murphy (s.-66) on minulle tuntematon tekijä, mutta hän ei elokuvakerronnallaan onnistu vakuuttamaan minua. 
Kauniit maisemat ovat kauniita maisemia - kauneuteen turtuu pian.
*
 Elokuvan parasta antia ovat jälleen kerran kuitenkin nappiin valitut näyttelijät:
Julia Roberts  on ihan itseoikeutettu Liz Gilbert; sensuelli ja hurmaava.
Javier Bardem hänen rakastettunaan on juuri niin lumoava ja henkeäsalpaavan karismaattinen kuin vain espanjalainen mies voi olla.
Sivuroolien näyttelijät jäävät liian sivuun. Kukaan ei tule aidosti lähelle tarinoillaan. 
Jopa päähenkilöt jäävät etäälle - heidän elämäntarinansa jäävät yllättävänkin ulkokohtaiseksi. Samaistumisen tunnetta ei tule. Olisin kaivannut koskettavia hetkiä.

Nyt elokuvassa eniten tunnekuohuja aiheutti ruoka : minun oli kotiin mennessäni haettava pizza! 
Kotioloissa pizzaa ja lasi punaviiniä, ja vilkaisu ympärilleen: tyttäret olivat tyhjentäneet ja täyttäneet tiskikoneen. Olivat vielä laittaneet minua odotellessaan kynttilöitäkin palamaan.
Mitäpä minä Balille, tai Roomaan.
Minullahan on kaikki täällä.
*

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Tänään kotona..

Tänään kotona, sunnuntai. Oikea kotipäivä!
Olen:
 Miettinyt Marilyn Monroeta, Leenan jutun pohjalta.
*
Ihaillut uusia kuvia Kate Winsletistä ja hänen 
uudesta poikaystävästään Louis Dowlerista.
*
'Söpöstellyt' Selmaa, joka jaksaa aina olla 
kaikesta niin kiinnostunut ja innostunut.
*
Olen myös tehnyt kuvablogini puolelle syyskollaasin ja leiponut sämpylöitä,
mutta niistä ei ole kuvaa, sillä kamerastani loppui juuri patterit, mitä olen tässä harmitellut, ja miettinyt milloin ihmeessä saisin ostettua ladattavat patterit. 

Mielenkiintoisia elokuvia olisi katselupinossa,
mutta olen kuunnellut ja katsellut tätä, lemppariani:
Joni Mitchell kuuluu syksyyni, yksinäisiin hetkiin..
Ihailen häntä niin, mutta en kuuntele aktiivisesti.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Naiskuvia - Joan Jett ja kumppanit

Kristen Stewart & Dakota Fanning
The Runaways-elokuvassa
*
Tähän täytyy nyt vetää yksityiskohtia omasta elämästä. Olin pieni tyttönen 1970-luvulla, mutta sen vuosikymmenen loppuun mennessä olin jo teini-ikäinen. Muistan ihan selvästi kuulleeni amerikkalaisesta naisrockbändistä nimeltään The Runaways, mutta vielä enemmän kuulin Joan Jettistä, jota 80-luvulle tultaessa pidettiin yhtenä 'tosi kovista mimmeistä', yhdessä Blondien Debbie Harryn kanssa. He olivat samalla viivalla. Joan Jett erottui vielä siinä, että hänen bändinsä oli ollut kokonaan naisbändi, eikä hän ollut solisti kuten Debbie Harry oli.. Joan Jett oli kitaristi ja säveltäjä-sanoittaja, mikä teki hänestä 'vieläkin kovemman'.

Katsoin tuoreeltaan tämän tosipohjaisen elokuvan Joan Jettin The Runaways-bändistä. Se kertoo ajasta, jolloin naisille sanottiin vielä, että 'naiset eivät soita kitaraa'. Joan Jettillä oli unelma soittaa kitaraa, laulaa, säveltää ja sanoittaa, ja perustaa bändi, jossa olisi vain naisia. The Runaways olikin kenties maailman ensimmäisiä naisrockbändejä. Harmi, että senkin managerina toimi niljakas mies, joka heti alussa halusi muokata bändin naisista stereotypioita, jotta bändi olisi myyvä. Bändin solistiksi valittiin 'pystymetsästä' nuori nainen, jolla oli halu esiintyä, mutta joka ei osannut ihmeemmin laulaa: Cherie Currie. Hän ei kestänyt bändin kuluttavaa, huumeiden ja alkoholin täyteistä rockelämää, ja lopetti huipulla, vaikka oli pohjalla. Tämä kaikki tapahtui muutaman vuoden sisällä vuodesta 1975 alkaen. Kaikki bändin naiset olivat kuuluisaksi tullessaan 15-16-vuotiaita. Nuoria tyttöjä kehityksensä alussa vasta.


Ystävykset Joan Jett ja Cherie Currie, joista The Runaways-elokuvakin lähinnä kertoo, ovat kaikkien näiden vuosikymmentenkin jälkeen ystäviä, vaikka molempien elämä on kulkenut eri reittejä. Joan Jett tekee edelleen musiikkia, tuottaa ja esiintyy. 
Elokuvassa todellisia henkilöitä näyttelevät nuoret ja taitavat näyttelijät, jotka suorastaan häikäisevät yhdennäköisyydellään ja taitavalla heittäytymisellään:
Kristen Stewart ja Dakota Fanning, molemmat 90-luvulla syntyneitä, ovat työskennelleet yhdessä esikuviensa kanssa ja saaneet heiltä siunauksensa. Nuoret naiset ovat ihan mahtavia rooleissaan! Varsinkin aiemmin yksi-ilmeisenä pidetty Kristen Stewart on kiihkeä nuori Joan Jett. 

Alla kuva oikeasta Joan Jettistä (s.22.9.58):
*
Elokuva The Runaways jää hieman kesken, se kertoo vain tästä Joan Jettin ensimmäisestä bändistä vuosina 1975-79. Nuorten naisten realistisena kasvutarinana elokuva toimii hyvin. Rockteollisuus on raaka bisnes: huumeita, alkoholia, seksiä.. Eikä se ole tainnut 70-luvun ajoista paljon muuksi muuttua, pahentunut ehkä vain.
Mutta se musiikki: sen tekemiseen kun on palo kuten Joan Jettillä, niin ei ole muuta tapaa elää.
Hatunnosto Joan Jettille, joka on tehnyt musiikkia läpi vuosikymmenten, pysynyt hengissä, luonut, elänyt ja hengittänyt rock-musiikkia.
Elokuva pääsee aika lähelle tätä sanomaa.
*
Traileri tässä.


perjantai 8. lokakuuta 2010

Mieskuvia 2 - Uskomaton tositarina

Tämä I Love You Phillip Morris-elokuva on sympaattisen sekava keitos veijarikomediaa ja rakkausdraamaa..
Jim Carreyn ja Ewan McGregorin rohkean roisit, eriskummalliset ja sympaattiset homomiehet kulkevat läpi elokuvan mitä eriskummallisin juonenkääntein.
Ja lopputeksteissä kaiken sanotaan olevan totta.
Alkuvuodesta minua ihmetytti tämän elokuvan tv-mainonta, sen perusteella sainkin elokuvasta ihan väärän käsityksen. Sitä en tiedä saivatko jotkut muutkin, mutta teattereissa tämä oli kevään hitti, sanotaan.
Samaan aikaan uutisoitiin, että elokuva ei ole saanut esitysoikeutta Amerikoissa lainkaan!
Siis mitä? Pitääköhän tieto vieläkin paikkansa?

Tulenarka aihe siis -  kun tavallisena heteromiehenä pidetty Steven huomaakin auto-onnettomuuden jälkeen olevansa homo. Steven (roolissa Jim Carrey) haluaa muuttaa elämänsä, ja tulla ulos kaapista. 
Kuvioihin astuu Suuri Rakkaus - Ewan McGregorin esittämän sympaattisen Phillipin muodossa. 
Rakkaus ei vain tahdo auvoisena toteutua, koska kaksikko tapaa vankilassa, ja elämää eletään huijaten, paeten ja taas vankilaan joutuen..
*
Jim Carrey & Ewan McGregor
 
Paljon mustaa huumoria, ronskeja juonenkäänteitä ja sanailua, mutta myös hempeilyä, suurta rakkautta ja romantiikkaa. Runsaasti pilkettä silmäkulmissa..
Vähän ehkä liikaa yhteen elokuvaan. 
Ehdottomasti kuitenkin katsomisen arvoinen elokuva. Se laajentaa ainakin amerikkalaisen miehen kuvaa.
Entä jos pääosissa ei olisikaan ollut Jim Carrey ja Ewan McGregor..Sitä jään miettimään..
Näistä miehistä tuli tämän elokuvan jälkeen tosi läheiset ystävät. Ystävyys näkyy jo valkokankaallakin laatunäyttelemisellä. 
*

torstai 7. lokakuuta 2010

Mieskuvia 1 - Solitary Man

Täältä tervehtymistuvalta päivää! (Sen verran terveysuutisia, että selkä on viikon takaisen leikkauksen jäljiltä kuin uusi, mutta varovainen pitää vielä viikkoja olla, joten katselen paljon elokuvia sohvan pohjalta, mutta käyn väliajoilla köpöttelemässä ulkona..)
*
Katsoin Solitary Manin - Michael Douglasin tähänastisen uran parhaimman roolityön! 
Douglas on aikoinaan metsästellyt vihreää timanttia, ollut petollinen aviomies ja monia muita legendaarisia mieshahmoja, mutta tämä rooli new yorkilaisena menestyneenä autokauppiaana, joka omien väärien valintojen ja toilailujen vuoksi menettää lähes kaiken, on riipaiseva ja niin todentuntuinen rooli. 
Douglas on Ben Kalmen - mies, joka ottaa sen mikä hänelle kuuluu ja hänen jalkojensa juureen lakoavat kaikki naiset. Hänen paras ystävänsä on hänen ex-vaimonsa (Susan Sarandon), tytär on rakas, ja tyttärenpoika vielä rakkaampi, mutta Ben on menettää kaiken.
*
Solitary Man, jonka heti alkumetreillä kuullaan tämä Johnny Cashin elämäkerrallinen, yksinäisen miehen ylistyslaulu, on alusta loppuun Michael Douglasin näyttelijätyön ylistystä. Olen näkevinäni roolissa paljon häntä itseäänkin, pilkettä silmäkulmissa. Onhan Douglas mm. avoimesti kertonut olevansa entinen seksiaddikti. Tämä Ben Kalmenin rooli tuntuu riipaisevalta siksikin, että Michael Douglas itse taistelee tällä hetkellä vakavaa keuhkosyöpää vastaan.
Elokuvan Ben Kalmen luulee, että vanheneva mies on jopa parikymppisten tyttösten mieleen. Douglas tekee roolistaan inhimillisen, mutta silti niljakkaan ja hupaisan, sillä sellaisia juuri ovat nämä koko maailman 'Ben Kalmenit', 'bisnesmiehet', jotka luulevat, että maailma pyörii heidän vuokseen ja heidän käskystään.

 Onneksi Ben Kalmen - hyvin Solitary Man - huomaa sen, ja ehkä hän kasvaa ihmisenä. Usein tällainen mies kasvaa ihmisenä vasta kun hän on menettämäisillään kaiken, varsinkin rahat ja maineen.
Michael Douglasilta hieno rooli, mutta sivuun eivät jää myöskään mm. Susan Sarandon hänen entisenä vahvatahtoisena vaimonaan. Muissa rooleissa on paljon uusiakin kasvoja, mikä tekee elokuvasta raikkaan ja jotenkin uuden oloisen. 
Syksyinen New York ja Boston näyttäytyvät tummissa ruskan sävyissä.
*

lauantai 2. lokakuuta 2010

Palaan vielä aiheeseen: Behind the Scenes

The Kids Are All Right-elokuvan tekijöiden haastattelua alla:
*
*
Elokuva selvästi on tehnyt vaikutuksen minuun, ja mietityttänyt pitkään. 
Perheasiat mietityttävät aina, koska elän koko ajan perheen keskellä. Pyöritän perhettä. Lapset kasvavat perheessäni. Nyt kun olen toipilas leikkauksesta, huomaan, että perhe pitää yhtä: perheenjäsenet auttavat toisiaan. Kotiuduttani sairaalasta, oli kuopukseni 11v. tekemässä minulle porkkanasosekeittoa. Ohjeen hän oli etsinyt netistä ja kirjoittanut paperille. En saanut auttaa yhtään, vaan sain tulla valmiiksi katettuun pöytään ja nauttia höyrävän kuumasta, pehmeän silkkisestä porkkanasosekeitosta.
Voitte varmaan arvata, että silmäni loistivat sinä iltana kiitollisuudesta.
Tämä teksti menee nyt aika pehmeäksi.
*
Elisakin oli äskettäin käynyt katsomassa The Kids Are All Rightin.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Elokuvia kotisohvalta

Olen sairauslomani aikana katsonut nyt jo yhden elokuvan, Lukijan, ja kaikki siinä olevat lisämateriaalit (mistä saikin ihan uuttakin tietoa). Katsoin elokuvan nyt kolmatta kertaa. Pidän siitä, mutta se ei yllä ihan topkymppiini, koska se tuntuu välillä jäävän hieman valjuksi.. Ohjaaja Stephen Daldryn aiempi teos, Tunnit, kosketti huomattavasti enemmän. (Ja kuuluu topkymppiini)
*
Sain siis tällä viikolla pikaisen peruutusajan selkäleikkaukseen. Nyt on selkä leikattu. Pääsin kotiin leikkausta seuraavana päivänä. Kaikki tämä on tapahtunut yhden viikon aikana: ajan saaminen, leikkaukseen meno ja kotiinpääsy. En ihan ole pysynyt perässä itsekään. Sairauslomaa on nyt useampi viikko. Istua ei alussa saa kovinkaan pitkiä jaksoja, joten minua ei ehkä paljoa näy nyt kommentoimassa teidän blogeissanne.Käyn vain pikaiseltaan aina tarkastamassa nettitilannetta. (En jaksa siirtää konettani nyt eri paikkaan, eikä minulla ole pientä ja kätevää konetta, jota pitää mahan päällä..)
Muuten aika kuluu sohvan ja sängyn pohjalla vuorotellen, sekä kotioloissa kevyesti tassutellen, leikkaushaavaa suihkutellen, pieniä kotiaskareita tehden, mutta mitään painavaa ei saa nostaa eikä kantaa.
Mutta täältä noustaan! Kivut tuntuvat jo nyt jääneen sinne kuuluisalle leikkauspöydälle.
Muuten kyllä kuljen hieman lääkepöllyissä vielä täällä kotona.  ;D
*
Kuntoutuminen on alkanut.
Kirja yöpöydälläni on ystävän lähettämä Juha Nummisen Lähikuvassa - Tommy Tabermann. 
Elokuvapinokin on kasvanut. Elokuvista sitten myöhemmin.