Haimme varastosta joulukoristelaatikon. Se haetaan joka vuosi ajoissa, sillä se sisältää meidän kaikki mahdolliset jouluun liittyvät asiat; pöytäliinat, ikkunatähdet, tonttulakit ja tietenkin ne kuusenkoristeet.
Meillä on ollut muutaman vuoden ajan tämä lemmikeille (kissoille tai koirille) tarkoitettu tonttulakki. Tikke-neidistämme (8v.) on joka joulunaika otettu onnistuneita kuvia lakki päässä, mutta Selmalla on vielä niin pieni pää, että lakki valahti sen silmille. Selma täytti tällä viikolla 7 kk. Joulukoristelaatikossa sitä kiinnostivat eniten kuusenpallot. Tonttulakki pysyi sen päässä muutaman sekunnin ajan.
Voi olla, että tänä vuonna meille ei kannata laittaa joulukuusta. Ei aitoa eikä muovista. Asia harkinnassa vielä.
Olen ihaillut Isabella Rosselinia siitä lähtien kun hän tuli suurempaan tietoisuuteen 1980-luvulla. Yllä oleva kuva on vuodelta 1988. Isabella on italialaisen elokuvaohjaaja Roberto Rosselinin ja ruotsalaisen filmitähden Ingrid Bergmanin tytär.
Älykkäällä ja persoonallisella Isabellalla on ollut, ja on monta ammattia. Wikipedia luettelee hänen olevan toimittaja, kirjailija, näyttelijä, malli, hyväntahdonlähettiläs ja ohjaaja.
Isabella on kulkenut elämässään omia polkujaan. Hänen kohdalleen on osunut erikoisia puolisoita: elokuvaohjaajat Martin Scorsese ja David Lynch sekä näyttelijä Gary Oldman. Isabella on kahden lapsen äiti. Tytär Elettra on syntynyt vuonna -83 ja adoptoitu poika on syntynyt vuonna -93.
Viimeksi sain ihailla Isabellan näyttelijäntyötä elokuvassa Two Lovers, jossa hän näytteli Joaquin Phoenixin äitiä. Aiempina vuosina Isabella on tehnyt myös rajumpiakin rooleja, muistissa on hyvinkin Blue Velvetin järkyttävä rooli, joka ei unohdu koskaan.
Pidän paljon tästä kasvokuvasta, joka on ihan äskettäin otettu. Tyylikäs ja karismaattisen näköinen Isabella alkaa yhä enemmän muistuttaa äitiään Ingrid Bergmania, vaikka hänessä onkin paljon italialaisuutta. Sekä ulkonäössä että suorasanaisessa ja eläväisessä olemuksessa.
Isabella Rosselini on syntynyt 18.6.1952. Hänen äitinsä Ingrid Bergman kuoli vuonna 1982. Isä Roberto Rosselini kuoli vuonna 1977.
Katsoin uuden Two Lovers-elokuvan, josta jo eilen pienen postauksen laitoin. Elokuvan parasta antia on tummanruskeasävyisen, syksyisen New Yorkin juutalaisyhteisön kuvaus. Koko elokuva tapahtuu kaupungin Brighton Beach-alueella. Joaquin Phoenixin roolihahmo Leonard on mieleltään herkkä, jonkinlaisilla psyykenlääkkeillä pärjäävä taiteellinen romantikko, joka palaa asumaan vanhempiensa luo epäonnistuneen parisuhteen jälkeen.
Joaquin Phoenix onkin Two Lovers-elokuvan kantava voima, samoin hänen vanhempansa, joista äitinä nähdään kaunis ja persoonallinen Isabella Rosselini. Elokuvan pääosanaiset sen sijaan eivät herätä oikein minkäänlaisia tuntemuksia: jonkin aikaa elokuvista sivussa ollut Gwyneth Paltrow ei mielestäni ihan onnistu epävakaana pahana tyttönä. Ei ole huonokaan, mutta olisiko kiltin tytön rooli ollut hänelle ominaisempi.. Kilttinä perhetyttönä taas näyttelee Vinessa Shaw, joka on luonnonkaunis, mutta hänessä ei ole mitään tarttumapintaa. Shaw unohtuu näyttelijänä samantien kun elokuva loppuu.
Sen sijaan surullisen ja herkän miehen kasvot omaava Joaquin Phoenix (s. 28.10.74) on hyvässä vedossa. Hän tekee pienieleistä työtä näytellessään väärään naiseen rakastunutta miestä. Taustalla väijyy myös yleinen elämään turhautuminen; taitava valokuvaaja tuhlaa elämäänsä mielestään hukkaan isänsä pesulassa työskennellessään. Elokuvan persoonallisinta antia ovatkin juuri ne pienet hetket, jolloin maailmaa kuvataan Leonardin silmin - mustavalkoisin valokuvaotoksin perhetuttavan pojan bar mitzva-juhlista. Tällaista olisin halunnut nähdä lisää.
Tummissa sävyissä ja vesissä uiva elokuva ei ole kansikuvan lupaama 'the best american drama of the year', mutta ei se ole huonokaan. Kunhan jaksaa tuudittautua sen hitaaseen tunnelmaan. Ehdottomasti elokuva, joka vaatii juuri sen oikean hetken ja mielenlaadun.
Ja kun oikein aletaan pohdiskella elokuvan naiskäsitystä niin se tarjoaa tasan kaksi vaihtoehtoa: naimisiin haluavan kiltin perhetytön ja ns. pahan tytön, joka on naimisissa olevan miehen rakastajatar, ja käyttää huumeitakin. Näiden kahden väliltä Leonardin on valittava.Eikä hän oikein pysty valitsemaan, sillä toinen nainen ei halua häntä, ja toinen vain odottaa kosintaa.. Jos käsikirjoitus olisi ollut vahvempi, Leonard olisi jatkanut elämäänsä yksinään, ja hypännyt siihen lentokoneeseen, joka olisi vienyt Kaliforniaan. Miksi tyytyä siihen mitä esim. vanhemmat ja yhteiskunta meiltä odottavat. Leonard ei siis tehnyt itse valintaa näiden kahden naisen väliltä. Muut tekivät sen hänen puolestaan. Ei ihme, että Leonard oli koko ajan niin surullisen oloinen. Siihen Joaquin Phoenixin kasvot ja olemus sopivat täydellisesti!
Tänä iltana Joaquin Phoenix miettii tv-ruudussani dvd-elokuvana kahden naisen välissä, että kumman todella haluaisi : kiihkeän intohimoisen suhteen vai tutun ja turvallisen. Naisina näyttelevät harvakseltaan rooleja tekevä Gwyneth Paltrow ja uudempi kasvo Vinessa Shaw.
Elokuva on Two Lovers, jota kansikuvateksti luonnehtii 'tämän vuoden parhaaksi amerikkalaiseksi draamaksi'. Elokuva näytettiin myös tänä vuonna Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjassa.
Kun Angels in America tuli ensimmäisen kerran Suomen tv:stä, vuonna 2004, muistan katsoneeni sen kyllä, mutta sitä oli silloin hehkutettu etukäteen niin paljon, että mieleni hieman kapinoi sitä vastaan. Pidin sarjasta, mutta kuitenkin se meni kohdaltani hieman ohi. Nyt osuin kanavalle (FST5) ihan vanhingossa ensimmäisen jakson juuri alkaessa, ja olin heti kuin nauliintunut tv:n ääressä!
HBO:n rehellinen sarja käsittelee monia amerikkalaisten kipukohtia, eniten aidsiin ja homoseksuaalisuuteen liittyviä tuntoja. 1980-luvun lopussa koko maailma pelkäsi hiv-positiivisia. Ja joka tämän tartunnan sai, luuli kuolevansa lyhyessä ajassa, kärsien ja yksinäisenä. Näin valitettavasti monelle kävikin.
Al Pacinolla on sarjassa mielenkiintoinen rooli rikkaana new yorkilaisena liikemiehenä, joka sairastuu, mutta kenellekään ei saa kertoa aidsista. Eikä varsinkaan homoseksuaalisuudesta.
Sarja vilisee upeita näyttelijöitä, joista mainittakoon mm. Emma Thompsonin esiintyminen sekä enkelinä että muissakin rooleissa. Meryl Streep on sarjassa näkyvästi. Hänkin on useammassa roolissa, ja tarkkana saa olla, että Merylin löytää joka roolin alta. Katsojalle herkullinen tilanne..
Sarja nostaa esille monia vielä tänäänkin tärkeitä ja järisyttäviä aiheita, kuten ihmisten lisääntyneen pahoinvoinnin. Yksi aiheista - rasismi on näkyvästi esillä. Sarja kertoo vuoden 1985 jälkeisistä ajoista, mutta paljonko on maailma muuttunut reilussa kahdessakymmenessä vuodessa? Mike Nichols ohjasi sarjan 2000-luvun alussa, ja on ehkä pystynyt katsomaan 80-lukua etäämpää.
Jos vielä haluat hypätä Angels in American kyytiin, käännä kanava perjantai-iltaisin klo 21.oo FST5:lle, ja uusinta tulee sunnuntaina samalla kanavalla klo 22.00.
Ensin ajattelin, että tämähän on helppo. Mutta ei sitten ollutkaan. Tässä hieman taas paljastellaan. Osanhan te jo minusta tiedättekin.. Elisalta tuli tämä haaste, ja tässä ovat minun vastaukseni:
Harrastan... Aika vähän asioita. Tämä saa minut pohtimaan; miksi en harrasta mitään.. Elämässäni on asioita, jotka ovat kiinnostavia, kai ne ovat sitten harrastuksia: elokuvat, musiikki, kirjoittaminen..
Haastavinta elämässäni... On elää nauttien hetkestä.
Rakastan... Yllättävän vähän. Perusasiat, lapset ja lemmikit, ovat kuitenkin kohdillaan.
En voisi elää ilman... Lapsiani.
Haaveilen... Melkein aina.
Pelkään... Murtovarkaita, vaanivia raiskaajia, kaikenlaista mahdollista väkivaltaa mikä voisi kohdata lähimmäisiäni ja itseäni.
Elämässäni on pysyvää... Vain lapset.
Naapurini eivät tiedä... Että kirjoittelen blogia.
Vaatekaapissani... On aina kaaos eikä koskaan tarpeeksi sukkia.
En ole koskaan... Matkustanut Euroopan ulkopuolelle. Vielä.
Eniten arvostan... Terveyttä.
Haluaisin tavata... Vielä kerran jonkun ihmisen, joka rakastaisi minua sellaisena kuin olen.
***********
Toivottavasti nämä paljastelut eivät olleet liian vakavia ja tosikkomaisen tuntuisia. Olisihan näihin voinut vastata hauskastikin tyyliin: En voisi elää ilman: Suklaata ! Mutta näin sunnuntaiaamuna kun varpaita palelee ja ulkona pyryttelee kevyttä pakkaslunta, olikin mielessäni juuri nämä vastatut asiat..
En haasta ketään erityisesti, mutta jos haluatte tehdä haasteita, niin napatkaa tämä.
Woody Allen ohjaa Patricia Clarksonia elokuvaan Vicky Cristina Barcelona.
Woody Allen Penélope Cruzin vahvassa ja hellässä otteessa. Kameran takana on ollut Annie Leibovitz !
Woody ja Diane Keaton, Annie Hall-elokuvan aikoihin 1970-luvulla. He olivat pari vuosikausia, mutta tiet erosivat 70-luvun lopussa. Suhde on jatkunut ystävyytenä tähän päivään saakka.
Tärkeä naiskolmikko Allenin yhdessä ehkä parhaimmista elokuvista - Hannah ja sisaret - vuodelta 1986. Vasemmalta Mia Farrow, Barbara Hershey ja Dianne Wiest.
Charlotte Rampling ja Allen vuonna 1980 elokuvassa Stardust Memories.
Woody Allen täyttää 1. joulukuuta jo 74 vuotta. Hän on viime vuosina ahkeroinut elokuvia, uusi on taas tulossa ensi vuonna. Elokuvan nimi on You Will Meet a Tall Dark Stranger. Pääosiin on taas saatu kattava joukko upeita näyttelijöitä, joista uusina Allen-näyttelijöinä mm. Naomi Watts, Antonio Banderas ja Anthony Hopkins. Taas pitää jaksaa odottaa jonkin aikaa, jotta pääsee istahtamaan elokuvateatterin pimeään syliin nauttimaan Woody Allenin maailmasta.
Woody Allen palasi New Yorkiin, Lontoon ja Barcelonan kautta. Kaupunki näyttäytyy nuhjuisena ja hieman neuroottisena, kuten aina ennenkin. Allenin uusi elokuva Whatever Works tuo mieleen hänen aikaisempia elokuviaan, vanhahtavaa kuvaustyyliä ja yleisölle puhumista myöten..
Allen itse ei enää näyttele omaa alter egoaan, mutta pääosan Boriksena nähtävä Larry David muistuttaa hyvin paljon Woody Allenia. Alun äkäinen fobioista kärsivä vanheneva mies muuttuu elokuvan aikana sympaattiseksi ja läheisiään rakastavaksi mieheksi. Myös käsikirjoitus on Woodyn, joten en malttanut olla vertaamatta elokuvan tapahtumia hänen omaan elämäänsä.
Elokuva herättää paljon kysymyksiä ja pohdintoja. Se hieman ravistelee ja yllättääkin. Voi ehkä välillä hieman ärsyttääkin.
Näytteljät revittelevät, ylinäyttelevät farssityyliin, mutta se kuuluu tähän elokuvaan. Kaiken taustalla on kuitenkin lämpö ja lupsakkuus, joka Woodyn ohjauksesta paistaa.
Ihan parhaimman roolin näyttelee (jälleen kerran!) Patricia Clarkson, joka kokee valtavan muodonmuutoksen jätetystä missisippiläisrouvasta new yorkilaiseksi valokuvaajaksi. Herkullinen rooli, ja upea Patricia!
Coco Chanel kehitti naisille 1920-luvulla pikkumustan, joka oli ensimmäinen julkisesti hyväksytty musta asu naisilla. Aiemmin naiset olivat saaneet käyttää mustaa väriä juhla-asussa vain hautajaisissa.
Kuvassa kuuluisimmat pikkumustan käyttäjät: Marilyn Monroe ja Audrey Hepburn. Myös mm. Prinsessa Diana käytti Chanelin pikkumustaa.
Isoimmassa kuvassa itse Coco Chanel (joka oli ketjupolttaja) vuonna 1961 muotitalollaan Pariisissa yhden pikkumustan kimpussa. Coco Chanel on kuvassa jo reilusti yli seitsemänkymmenen, mutta hän työskenteli loppuun asti, vuoteen 1971, jolloin hän kuoli sunnuntaipäivänä 10. tammikuuta. Hän sanoi aina vihaavansa sunnuntaita, koska silloin ei saanut uurastaa rakkaan työn parissa vaan piti levätä.
En omista pikkumustaa, mutta haluaisin. Joku päivä vielä minullakin sellainen on. Sen sanotaan olevan myös armollinen monenlaiselle vartalolle. En ole siitä ihan varma, mutta pikkumusta on mielestäni yksi kauneimmista mekoista/asuista mitä naisella voi olla. Mustien sirojen korkokenkien kanssa.
Heräsimme lumiseen aamuun. Nyt näyttää kivalta ja valoisalta. Näkymä ikkunastamme.
Valmistelen illan pienimuotoista juhlaa ystävien kanssa. Naiset tulevat meille viettämään iltaa, kuten viime vuonnakin. Tämähän on jo melkein traditio, ja pikkujouluksikin sitä voisi kutsua. Taas ihmettelen miten voi vuosi vierähtää näin nopeasti ihmisen elämässä!
Hauskaa lauantai- iltaa kaikille teille!
Kuuntelen parhaillaan sisustus-ja siivousmusiikkina tätä. Hauska videokin, joten välillä on pakko katsahtaa tähän näyttöönkin..
Viimeistään nyt tajuan (aiemminkin olen sen kyllä hoksannut) miksi me kaikki naiset ympäri maailmaa ihailemme, kunnioitamme ja rakastamme Coco Chanelia. Hän aloitteli aikuiselämäänsä aikana, jolloin naiset olivat vain miestensä koristeita tiukkoihin korsetteihin ahtautuneena. Coco halusi alusta lähtien hengittää vapaasti. Hän sanoi jo ihan nuorena tyttönä, että 'en koskaan mene vihille'. Ja piti sanansa, vaikka rakastikin syvästi elämänsä aikana.
Coco avant Chanel-elokuva kertoo elämäkertatarinan Gabrielle - Coco - Chanelista ennen kuin hänestä tuli maailmankuulu Coco. Hän lähti valloittamaan maailmaa kovasta orpokotilapsuudesta, jossa ei ollut sijaa hymylle eikä leikille. Taiteellinen ja nokkela Gabrielle lauloi, tanssi ja haaveili näyttelijän urasta. Hänen uransa alkoi hatuntekijänä.
Miehet: Coco rakasti muutamaa miestä elämänsä aikana. Useimmat miehet hänen elämässään olivat täysiä sikoja ja hyväksikäyttäjiä. Coco kiinnosti miehiä, sillä hän oli erilainen nainen: hän sanoi asiat suoraan ja usein hätkähdyttävästi. Naiset tuntuivat ymmärtävän häntä, mutta miehet olivat sitä mieltä, että hän oli kesytön, villi ja liian vaikea luonne.
Aikana, jolloin seksuaalisuus kuului vain suljettuihin makuuhuoneisiin, sanoi Coco suorasukaiseen tyylinsä jo 1920-luvulla, että 'iho kuin iho', kun häneltä kysyttiin, että pitääkö hän enemmän miehistä vai naisista..
Ranskalainen Audrey Tautou on ihana Coco. Hän ei tuo mieleen muutaman vuoden takaista Ameliéta, vaan on vakava ja persoonallinen Coco Chanel. Ohjaaja Anne Fontaine luo tarkkasilmäistä, esteettistä kuvaa. Hän kuvaa värejä ja muotoja Cocon silmin. Puvustuksella on hyvin tärkeä sija tässä elokuvassa. On tarkoitus, että silmä lepää. Ja niin se kyllä tekeekin. (Audrey ja Anne kuvassa yllä).
En halua lukea tästä elokuvasta kovinkaan monen miehen vähättelevää arvostelua (luin yhden ja masennuin), ja hymähtelyä siitä, että tämä olisi naisten elokuva. Niin sen on tarkoituskin olla. Positiivisessa mielessä.( Elokuvassakin miehet ovat sivuosassa, ei heitä viitsi edes näihin kuviin laittaa..) Mainittakoon kuitenkin, että erityisesti Alessandro Nivola Cocon suurena rakkautena hivelee silmiä komeudellaan. Rakkaus on traaginen.
Elokuva etenee melko perinteiseen elämäkertaelokuvan tyyliin, tarkkaan ja esikuvaansa kunnioittaen. Se voi jonkun mielestä olla tylsää, mutta en kokenut tätä elokuvaa tylsänä tai pitkäveteisenä. Audrey on kaunis ja totinen Coco. Jäin miettimään kuitenkin, että Coco Chanel oli räväkkä mimmi ehkä vanhemmilla päivillään. Nuorena naisena hän vielä eli miesten maailmassa, ujuttautui seurapiireihin, vaikka halveksikin sitä elämäntyyliä. Tätä elokuvaa kannattaa lukea myös rivien välistä.
Pieni kipakka Coco minussa herää aina kun koen, että meitä naisia vähätellään. Coco Chanel vain löysi aina niin hyvät sanat ja sanonnat häntä vähätteleville miehille. Hän oli ihan kuuluisa sanonnoistaan.
Tätä Coco avant Chanel-elokuvaa odotin jo alkuvuodesta. Tuntui, että se on pitkän matkan päässä, mutta nyt se on täällä. Ohjaaja on nainen - Anne Fontaine, ja pääosassa hehkutettu Audrey Tautou ! Tämähän on pakko mennä kokemaan elokuvateatteriin. Kerron sitten. Nyt olisi menossa monta pakko-nähdä-elokuvaa. Pitää tehdä valintoja, kun ei tahdo aikakaan riittää.
The Ambassador-hotelli Los Angelesissa kesäkuun alussa vuonna 1968. Hotellissa työskentelevä henkilökunta on tämän elokuvan pääosissa. Kampaajat, kokit, puhelinkeskuksen naiset, pikkujohtajat ja iso pomo valmistelevat kaikki senaattori Robert F. Kennedyn, tuttavallisemmin Bobby Kennedyn, saapumista hotelliin Kalifornian ratkaisevan vaalikierroksen päättäjäispäivänä. Silloin pitäisi selvitä tuleeko Bobby Kennedystä presidenttiehdokas. Hänellä on kansan vahva tuki takanaan, hänestä jo lähes tehdään presidenttiä kesäkuussa 1968.
Bobby on kiinnostava elokuva lähimenneisyydestämme. Se kertoo Bobby Kennedyn salamurhasta ja näyttää miten murha tapahtui Ambassador-hotellin keittiössä, johon mielenhäiriöinen tappaja saapuu ampumaan silmittömästi ensisijaisena kohteena juuri senaattori Kennedy. Ammuskelussa haavoittuu moni hotellin työntekijä, joiden elämää saamme seurata koko elokuvan ajan ennen kohtalokasta ammuskelua.
Elokuva tuo lähelle kaiken inhimillisen. Elokuvan lopussa saamme pitkään kuulla itse Bobby Kennedyn rotusortoa vastustavan ja ihmisyyttä puolustavan puheen, joka koskettaa todella syvästi. Kuvassa Bobby Kennedy Ambassador-hotellissa.
Hienoja rooleja tekevät monet naisnäyttelijät, joita katson tämän elokuvan jälkeen eri silmin. Erityisesti Demi Mooren rooli alkoholisoituneena kuuluisana laulajana on erityisen hyvä. Samoin Sharon Stonen rooli avioliitossaan pettyneen kampaajan roolissa on koskettava. Muita hyviä naisrooleja tekevät mm. Helen Hunt ja Lindsay Lohan. (kuvassa alla Elijah Woodin kanssa).
Bobby on dynamiikaltaan ja dramatiikaltaan hyvin tehty elokuva. Inhimillinen ja niin ihon alle menevä, että loppupuolella seuraa tapahtumia lähes hengittämättä.
Kannatti tarttua tähän kirjastosta lainaamaani elokuvaan, joka on vuodelta 2006.
Arleena järjesti ruokablogissaan arpajaiset sadantuhannen kävijän kunniaksi. Arpaonni osui kohdalleni. Paketista paljastui pinkkiä keittiötavaraa JosephJoseph-merkiltä.
Tämä oli oikein mukava ja piristävä viikon aloitus. Lahjoja on aina kiva saada. Niin nätisti oli paketoitukin. Kiitos Arleenalle.
Vaihdoin marraskuun koittaessa Audrey Hepburnin iloisen ja kuplivan kuvan kissoineen Kate Winsletin hurmaavaan mietteliäisyyteen.
Kate on tänä vuonna esiintynyt kahdessa elämänsä huippuroolissa, Revolutionary Roadin Aprilin ja Lukijan Hannahin. Kate Winsletista on moneksi, ihailtava nykynainen. Yliökuva on Lukijasta: Kate - Hannah paljaimmillaan, mietteliäänä ja kohtalokkaana. Vähän sellaisia ajatuksia minulla on aina marraskuusta. Vajoamista mietteisiin, pimeyteen. Sieltä noustaan sitten taas kevättä kohti kirkkaammalla kuvalla..
Elokuva Blind Date on pääosanäyttelijä Stanley Tuccin ohjaustyö ja hengentuote. Elokuva on vuodelta 2008 ja se on juuri tullut videovuokraamoon.
Alkuasetelma lupaa paljon: on pitkään yhdessä ollut pariskunta (Tucci&Clarkson), kuollut tytär kertojaäänenä, vanhempien eloonjäämistaistelu, surusta selviytyminen ja keskinäisen rakkauden säilyttäminen. Teemat saivat minut kiinnostumaan, mutta toteutustapa ei. Pitkästyin jo alkumetreillä. Elokuvassa on jännä tunnelma; koko ajan ollaan vanhaa tunnelmaa henkivässä baarissa punaviinien, kynttilöiden ja vanhan, rahisevan musiikin parissa.
Pariskunta yrittää kohdata toisiaan roolien avulla.. Räväkältä tuntuva aihe ei lähde elokuvassa lentoon. Ei tule intohimoa eikä tunteiden paloa. Kun tuli on sammumaisillaan, on sitä erittäin vaikea elvyttää uudelleen roihuksi.
Elokuvassa on jotain hyvin viehättävää, mutta sen saamattomuuden tunnelma tekee olon epämukavaksi. Aihe tuntuu päälleliimatulta ja teennäiseltä. Elokuva Blind Date etenee kuin elämäkin joskus: mitään ihmeellistä ei tapahdu. Sokkotreffitkään eivät tahdo oikeassa elämässä koskaan onnistua.
Stanley Tucci on monien mainioiden sivuroolien mies, nyt omassa elokuvassaan pääosassa. Pidän miehestä, hän on juuri niitä persoonallisia miesnäyttelijöitä, joita maailma kaipaa kaiken sliipatun ja muokatun rinnalle. Lupsakan oloinen aikuinen mies, joka ei ole pitkä eikä hoikka, italialaista nenää ei ole kavennettu, ja karvojakin pursuaa joka huokosesta, paitsi päälaella. Oikein elävän oloinen mies. Tucci valitsi naispääosaan ystävänsä Patricia Clarksonin ja hyvin valitsikin. Lapsensa kuolemasta kylmettyneen naisen rooli on kuin luotu eteeriselle aikuiselle naiselle, paljon hehkutetulle Clarksonille. (kuvassa yllä näyttelijät omina itsenään).
Eli ei huono elokuva, mutta ehkä vähän mitäänsanomaton. Katsoin sen sunnuntaiaamuna yksinäni, välissä paistoin sämpylöitä. Ehkä elämänmakuinen tunnelmani vaikutti elokuvan katsomiseen. Ehkä yöllä olisin paremmin virittäytynyt elokuvan tummanpuhuvaan maailmaan.
Stanley Tucci on syntynyt 11.11.60, Patricia Clarkson 29.12.59.
Kerroin viime vuonna Ruotsin karismaattisimmasta näyttelijästä Michael Nyqvistista, ja hänen elokuvastaan Ihanasti rakastetut (Underbara älskade), jonka dvd:ltä katsoin. Viime vuoden kirjoitukseni löytyy täältä.
Tänä iltana tämä elokuva tulee FST5:llä. Se on katsomisen arvoinen. Elokuvan tarinassa on paljon yhtäläisyyksiä Kieslowskin Siniseen. Tässä tarinassa mies menettää auto-onnettomuudessa osan perheestään. Tarina on sijoitettu kauniille ja idylliselle ruotsalaiselle pikkusaarelle, johon Michael Nyqvistin näyttelemä surullinen leski lähtee kesäpaikalle surutyön tekoon. Mukaan lähtee myös onnettomuudesta selvinnyt perheen poika, joka ei oikein kohtaa isäänsä. Kumpikin surevat tahoillaan ja omalla tavallaan.
On kaunis kesä, juhla ja juhannus, ihmisiä ympärillä, orastavaa rakkautta. Vahva elokuva, jonka henki ja sielu on Michael Nyqvist, karun komea ruotsalainen, kerrassaan ihana mies. Kaikki muutkin näyttelijät on erittäin huolella valittu: nuorta Jonasta näyttelevä Anastasios Soulis omaa jännät sukujuuret: isä on kreikkalainen ja äiti suomalainen. Nuori mies on syntynyt, ja asuu, Tukholmassa.
Elokuvan koskettava traileri tässä. Tänään lauantaina siis FST5:llä klo 21.15 alkaen.
Minun ei tarvinnut kuin kattaa pöytä ja koristella lapseni kanssa hieman kotia, lopusta hauskasta vastasi kuusi iloista tyttölasta, jotka pitivät tanssikisan, maalasivat kasvojaan, heiluivat pimeässä huoneessa vilkkuvan taskulampun kanssa (juu se uusi edellisestä postauksesta), ja ahtoivat itseensä monennäköistä herkkua.
Sain todistaa lapsuuden riemua. Sain vähän kyyneleitäkin silmiini. Halloweenhan onkin ihan huippu juttu, oikein hauska juhla tänne täydelliseen lokakuiseen pimeyteen.
Torstaissa ollaan, ja bloggailu vähissä. Olen töihin menossa. Edellisen jutun kommenttiin laitoin, että käsidesiä kuluu töissä, joka mutkassa. On pahin flunssa-aika menossa. Ollaan jo tilanteessa, että saan sukulaisilta puheluita, että nyt on sukulaisillakin jo sikainfluessaa. Eräällä sukulaisperheellä on kaikilla. Asuvat kauempana, enkä nyt tapaa heitä.
Me pikkuperheenä olemme vielä terveenä. Nyt olisi kiva ollakin. On tulossa häitä, ristiäisiä, uintikisamatkoja, halloweenbileitä, illanviettoja.. Kaikkea kivaa on suunnitelmissa. Tapahtumia, joissa on paljon ihmisiä. Ja nyt käyn vihdoin ostamassa sen käsidesipullon kotiinkin..
Välillä toivoisin olevani mies. Varsinkin kun ostan yksinkertaisen pattereilla toimivan pyöränlampun ja yritän avata sen yläkorkkia laittaakseni siihen kolme patteria. Ohjeet ovat selkeät ja korkkimainen kansikin aukeaa suht helposti, mutta... siihen se helppous loppuukin. Jos laitat patterit vääriin paikkoihin ei korkkimainen kansi enää aukeakaan kun sen on ensin voimalla väkisin laittanut kiinni. Peukalon väli ruvella olen nyt yrittänyt vääntää korkkia uudestaan auki, jotta saisin patterit järjesteltyä eri järjestykseen, mutta eihän se aukea. Otan lampun työmatkalle mukaan, ja jos poliisit pysäyttävät minut kotimatkalla pimeällä tiellä, käsken heidän laittaa lampun toimintakuntoon. Olen turhautunut kun en ole miehisillä voimilla ja aivoilla toimiva ihminen, vaan heikoilla käsivoimilla varustettu naisihminen.. Noniin, sainpas jollekin avautua. Ei tarvinnut ottaa puhelua exälle! Kiitos ihmiset. ;D
Sunnuntaiklassikossani soi pitkästä aikaa naislaulaja. Kuulasääninen Britannian lahja maailmalle, Dido, on ollut suosikkini jo vuosia. Nytkin istuin pitkän tovin miettimässä minkä hänen runsaasta tarjonnastaan valitsisin. Ja kaksihan niitä sitten piti laittaa.
Didoa sanotaan aina Didoksi, mutta hänen oikea nimensä on Florian Cloud de Bounevialle Armstrong ja hän on syntynyt Lontoossa 25.12.1971. Hänet tunnetaan myös Dido Armstrongina. Ujonoloinen, naapurintytön näköinen, mutta räväkkä persoona, joka on parhaimmillaan liveyleisön edessä.
Dvd-hyllystäni löytyy hänen Brixton Academyssa Lontoossa nauhoitettu konserttidvd muutaman vuoden takaa, ja juuri se live-esiintyminen paljastaa hänen hauskan ja räväkän luonteensa. Yllä video sieltä.
Selmamme täytti pari päivää sitten puoli vuotta. Selmasta on tullut jo aika iso tyttö, mutta unet maistuvat vielä usein (kuten kaikille kissoille), ja ruokaa kuluu paljon. Robbie Williamskin on tänään otsikoissa eilisen paluukeikan johdosta.
Kyllä oli sähköä ilmassa oululaisessakin elokuvateatterissa, sen suurimmassa salissa, ennenkuin Robbie Williams aloitti paluukeikkansa Lontoosta tiistai-iltana klo 22.00. Satelliitin välityksellä lähetetty esitys toimi moitteettomasti, mitä nyt pari kertaa pätki alkumetreillä..
Oli ilo nähdä Robbie taas ! Melkein kuin ihan oikeasti, suurelta kankaalta, komeana, hyväkuntoisena, sinisissä farkuissa, vihreine kuulaine silmineen. Ja se lauluääni - se vain paranee koko ajan. Robbie on nyt 35-vuotias.
Robbie esitti puolentoista tunnin keikallaan muutaman uuden biisin uusimmalta levyltään Reality Killed the Video Star. Ja sitten kuultiin niitä tuttujakin - Supreme, Feel, No Regrets - jotka kaikki soivat tuttuun Robbie-tyyliin, siihen niin tunnistettavaan ja tunnelmalliseen.
Paluukeikaksi nimetty illan konsertti oli komea esitys kokonaisuudessaan: 38-miehinen orkesteri, joka sisälsi mm. jouset, harpun ja sellot sekä yhden oopperalaulajattaren mahdollisti tuhdit ja hienot saundit.
Hellyttävin hetki koettiin kun Robbie omisti yhden uusista lauluistaan vip-katsomossa istuvalle tyttöystävälleen, turkkilaisamerikkalaiselle Ayda Fieldille, joka istui suloisen rakastuneen näköisenä Robbien äidin vieressä. Oioi. Robbie lähetteli Aydalle suukkoja ja kutsui häntä monilla lempinimillä.. Tätä olemme oikeastaan odottaneet vuosikausia (vai olemmeko?), että Robbie löytäisi rinnalleen vahvan naisen, ja että kyseessä olisi tosirakkaus. Jokohan nyt.. Ayda esiintyy myös Robbien Bodies-biisin videolla, kuva alla.
Robbie tuntuu nyt olevan elämänsä vedossa; hyväntuulinen, kaikki katkeruus ja ivallisuus on tiessään, hän laulaa vapautuneesti, on terveen oloinen. Tämän toivomme jatkuvan, toivomme, että loppuunpalamista ei enää tapahtuisi. Jospa rakkaus siivittää hänen laulu-uransakin taas uuteen kukoistukseen. Ai että on ihana mies! Kuvissa joskus niin vakava, mutta lavalla silkkaa pehmoa ja lämmintä huumoria.
Pulloon kun saisi.. ;D
Vielä en löytänyt livemateriaalia youtubesta. Elokuvateatterissahan ei saanut kuvata, se ankarasti kiellettiin. Tunnelma Lontoossa näytti olevan huipussaan. Oululaisessa elokuvateatterissa oli vähän jähmeämpää. Kukaan ei intoutunut tanssimaan. Minä ainakin taputin, ja ehkä muutama muukin. Mutta hurmoshenkisyyttä ei Oulussa tavattu, vaikka lähes 400 ihmistä halusikin nähdä hänet. Eli lähes täysi salillinen.
Kiitos Finnkinolle tästä mahdollisuudesta nähdä Robbie Williams, melkein kuin oikealla keikalla. Joku oli Saksassa kuvannut elokuvateatterissa materiaalia keikasta, joten tässä Robbien uusi laulu You Know Me.
Ja tältä se vähän näytti. Samat kengätkin oli Robbiella jalassa:
Katsoin yötä vasten tämän elokuvan. Ja nyt olen täällä hereillä. Jos käytän sanoja koskettava, riipaiseva ja surullinen, olen oikeilla jäljillä, mutta en kuitenkaan lähelläkään. En ehkä tule katsomaan tätä elokuvaa enää koskaan uudestaan. Sen verran paljon pikkupoikien tarina vei mukanaan. (Pieni miinus on englanninkielisyys, vaikka ollaan Saksassa. Elokuvan on ohjannut britti Mark Herman.)
Olohuoneeni ja keittiöni välissä on lasinen vitriinikaappi, sinne lasiovien sisään laitoin tämän asetelman valaisemaan koko tilaa.. Harrastan aina näitä sisustuskokeiluja. Tämä on voimassa vähän aikaa, kunnes pinkit valot siirtyvät johonkin muualle.. (ps. jostain syystä valot ovat luonnossa ihan pinkit, mutta tässä lähinnä punaiset).
Pidän englantilaisen Kristin Scott Thomasin eteerisestä kauneudesta ja vahvoista naisrooleista. Tässä ranskalaisessa, Philip Claudelin ohjaamassa elokuvassa hän on jälleen kerran lähes hyytävän vakuuttava yksi-ilmeisenä kovia kokeneena naisena, josta kukaan ei oikein tiedä mitään. Kristin esiintyy elokuvassa lähes täysin meikittömänä, ja muutenkin hyvin paljaana.
Elokuvalla on pitkä nimi: alkuperäinen on Il y a longtemps que je t'aime, englanniksi se on muotoutunut muotoon I've Loved You So Long ja suomeksi Olen aina rakastanut sinua. Elokuvan nimi on hankalin osa siinä, se ei jää mieliin. Muuten elokuva jää erikoislaatuisuudessaan mieliin juuri Kristin Scott Thomasin vuoksi.
Ohjaaja on valinnut viisaan tien lähestyä merkillistä aihetta: oikein kukaan ei tiedä miksi Kristinin esittämä Juliette on istunut vankilassa 15 vuotta. Elokuva alkaa hänen vapautumisestaan, ja kauan kadoksissa olleen pikkusiskon tapaamisesta. Elokuva kertookin näiden naisten kipeästä suhteesta. Perhe on sulkenut isosiskon täysin ulos perheestä hänen kauhean tekonsa vuoksi. Hän on vieras kaikille.
Elokuva etenee ehkä tyypillisen ranskalaisen elokuvan tavoin ulkoisesti: puhutaan paljon, syödään paljon, juodaa punaviiniä ja tupakoidaan.. Kaikki mikä tapahtuu, kuohuu pinnan alla, kuvan takana, Julietten mielessä. Jos on tehnyt hirveän teon, kulkee se mukana koko ajan. Elämästä on tullut eloonjäämistaistelua, jatkaako elämistä vai ei. Kuinka sopeutua yhteiskuntaan ja kuinka solmia uusia ihmissuhteita.
Vähitellen Juliette sulaa hymyynkin ajoittain. Hän avautuu. Sisaren lapset pitävät hänestä. Hän saa anteeksi ja synninpäästön. Lopussa katsojakin hyväksyy ehkä hänen tekonsa. Kuten nainen itsekin kysyy: 'mitä itse olisit tehnyt?'.
Elokuva Olen aina rakastanut sinua kertoo armomurhasta, omankäden oikeudesta ja siskosten välisestä suhteesta. Englanninkielinen nimi I've Loved You So Long kertoo ehkä enemmän siitä ikävästä ja surusta mitä Kristin Scott Thomasin Juliette on kaikki vuodet tuntenut.
Elokuvan loppu on lohdullinen. Se on katsojalle suuri helpotus. Pidin elokuvasta. Traileri sivupalkissa.
Tässä linkissä lumoavan Kristinin haastattelua elokuvan teosta.
Teistä aika moni tietääkin viehtymykseni herkkiin ja rosoisiin brittimiehiin, joita tämä Richard Ashcroftkin edustaa. (Hän on lähtöisin Manchesterista). Ensin kuuntelin 90-luvun alusta vuosikausia The Verve-yhtyettä, jota Richard solistina luotsasi. Yhtye ei ole koskaan hajonnut, mutta Richard on jo vuosia tehnyt soolouraa. Tässä pelkistetty versio alunperin The Verven huippusuositusta The Drugs Don't Work-biisistä, jonka Richard Ashcroft on kirjoittanut ja säveltänyt. Richard Ashcroft ON hyvä laulaja, se tulee erityisesti esille tässä intiimissä tulkinnassa. Pidän myös laulun sanoituksesta.
Greta Garbo oli kaunis nainen, mutta häntä ei välttämättä tunnettu kovin hilpeänä tai iloisena ihmisenä. Halusin kuvastaa tunteitani, mutta kun en löydä sanoja, löysin tämän kuvan.
Mitään erityistä syytä syksyiseen alakuloon ei ole, on vain juuri nyt tunne, että elämä menee eteenpäin kuin hidastetussa filmissä. Sohva kutsuu torkkupeiton alle, tiskivuori kasvaa ja tv-ohjelmat iskostuvat mieliin. Pieni jatkuva päänsärky ja silmien särky ei innosta lukemaankaan.
Mutta nyt valitukset saavat kuitenkin loppua tämän jutun osalta. Alkuviikosta on tiedossa jotain kivaakin, josta sitten tulee juttua..
Mutta nyt on oikeasti sellainen olo, ettei ole sanoja. Käperryn tuikkujen palaessa omaan rauhaani. Kissat valtasivat nojatuolin, joten sohvasänky kutsuu makuuasentoon.. Lapsetkin ovat pitkästä aikaa pois kotoa, totaalinen rauha on erittäin tervetullutta.
On lokakuu. Kunhan joulun odotus alkaa, piristyn minäkin taas eri tasoille..
Edith Södergranin runo tiennäyttäjänä omassa kulkemisessani..
" Ihmiset, älkää kootko kultaa ja jalokiviä: täyttäkää sydämenne kaipuulla joka polttaa kuin hehkuva hiili. Varastelkaa rubiineja enkelien katseista, juokaa kylmää vettä paholaisen lätäköstä.
Ihmiset, älkää kootko aarteita jotka tekevät teistä kerjäläisiä; kerätkää rikkauksia jotka antavat teille kuninkaan mahdin.
Lahjoittakaa lapsillenne kauneus jollaista ei ihmissilmä ole nähnyt, lahjoittakaa lapsillenne voima jolla murtaa auki taivaan portit.
Haimme varastosta joulukoristelaatikon. Se haetaan joka vuosi ajoissa, sillä se sisältää meidän kaikki mahdolliset jouluun liittyvät asiat; pöytäliinat, ikkunatähdet, tonttulakit ja tietenkin ne kuusenkoristeet.
Meillä on ollut muutaman vuoden ajan tämä lemmikeille (kissoille tai koirille) tarkoitettu tonttulakki. Tikke-neidistämme (8v.) on joka joulunaika otettu onnistuneita kuvia lakki päässä, mutta Selmalla on vielä niin pieni pää, että lakki valahti sen silmille. Selma täytti tällä viikolla 7 kk. Joulukoristelaatikossa sitä kiinnostivat eniten kuusenpallot. Tonttulakki pysyi sen päässä muutaman sekunnin ajan.
