keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Elämän ihmettelyä

Kuva Stephen Mackey

* Ei edes pyhimyksen otsaa kiertävä glooria ole niin
selvä ja suuri kuin kruunu,
joka kruunaa ihmislasta aivan nuorena.
Ja maa ja kukkaset ja kivet puhuvat lapselle kieltään,
ja lapsi vastaa soperrellen luomakunnan kieleen. *
- Edith Södergran 1920-luvulla

*************
Esikoiseni täytti tänään 14 vuotta.
Hän on vähän kuin kuvan tyttö tummine hiuksineen.
Hän haluaa vapaasti lentää,
eikä aina tiedä mihin,
kunhan on liikettä ja menoa.
Sitä olen miettinyt mikä on minun roolini hänen elämässään.
*
En enää millään meinaa muistaa aikaa kun olin itse 14. Tai muistan itsekeskeisyyden, tietyt mustat tiukat satiinihousut sekä koulun ja kaverit, jolla oli yllättävän suuri merkitys siinä iässä.
Joskus ihmettelin miksi äitini vaikutti ajoittain surulliselta,
mutta minustahan se johtui. Pyristelin kovasti äidistä eroon, olin kova, kylmä ja puhumaton.
Nyt tiedän senkin, että huonoimmatkin välit voivat korjaantua.
Äidit ovat valmiita unohtamaan niin paljon.
Kyllä se taitaa näin olla.
*
Ja vielä yksi suklaamuffinssi tälle illalle. Huomenna sitten vielä kakkuakin..

19 kommenttia:

arleena kirjoitti...

Onnea esikoiselle.
Niin se on, että omasta ajastaan muistaa niin vähän ja nekin ovat enimmäkseen mukavia muistoja. Luulisin, että kaikkien kohdalla on samoin. Äidit ainakin muistavat vain ne ihanat, kauniit muistot vähän ennen aikuistumista.

Yaelian kirjoitti...

Kauniisti kirjoitit! Ja paljon onnea esikoisesi syntymäpäivän johdosta:-)

Helena kirjoitti...

Lapsen (uhmaikäisen) ja nuoren pitääkin pyristellä äidistä eroon ja kapinoida. Mielestäni äidin ja vanhemman tehtävä on ottaa vastaan lapsen negatiivisetkin tunteet ja osoittaa, että häntä rakastetaan niistä huolimatta. (Oma äitini ei tätä ymmärtänyt ja siirsi heikon itsetuntonsa minuun saaden minut tuntemaan itseni huonoksi ja pahaksi. Mutta lapsuuskokemuksieni kautta opin kohtelemaan omia lapsiani toisin.)

Mielestäni on lapsellista käytöstä, jos äiti loukkaantuu lapsen tai nuoren torjunnasta - ja vahingollista kehittyvälle nuorelle. Minustakin välillä tuntuu siltä, että olen täydellisen epäonnistunut, mikään ei tunnu riittävän lapsilleni, mistään he eivät ole kiitollisia - mutta sitten tulen taas järkiini. Lapsi pyristelee aina vastaan, vaikka olisit kuinka täydellinen äiti.

Itse ainakin olen iloinen siitä, että molemmilla lapsillani on vahva temperamentti ja oma tahto. Heidän kanssaan ei aika käy pitkäksi, vaikka välillä olenkin aivan tyhjiin imetty. :-) Tosin murrosiästä olen hieman huolissani, jos lapset ovat perineet vanhempiensa seikkailijageenit... ;-)

Sooloilija kirjoitti...

Arleena ja Jael, kiitos. Kirjasin ylös vähän ajatelmiani. Elämämme kun on aikamoista vuoristorataa, mutta niinhän sen kuuluu ollakin. On aina ollut ja on aina oleva, siis murrosikäisten kanssa.

Helena, juu, pitkästi kirjoitit. Hyviä ajatuksia. Asioita, joita kaikki äidit pyörittelevät mielessään.

Itsekään en haluaisi liikaa hymistellä ja kaunistella asioita. Nuoruus on hurjaa aikaa, suhteet ovat koetuksella ja oma jaksaminen, mutta eteenpäin mennään koko ajan, joskus päivä kerrallaan.
melkein tekisi mieli sanoa, että 'odotahan vain', sinun lapsesi kun ovat vielä niin pieniä, mutta en sano kuitenkaan ;)

lumiomena kirjoitti...

Onnea esikoisellesi ja samalla sinulle! Tuo kuva on ihana. Onko se Stephen Mackeyn (ainakin hieman samaa tyyliä)? 14 on ikä, jolloin niin moni asia hahmottuu. Ja jotenkin sitä omaa teini-ikää ei muista kunnolla, muistaa ehkä jotain tiettyjä hetkiä ja olotiloja (oma esikoiseni on vasta nelivuotias).

Mikaela kirjoitti...

Minusta vastaanpyristely ja tietty uhma on ihan terve asia. Eihän se äidistä varmaan kivalta tunnu mutta se on tervetullutta sillä niin sitä itsenäistyy ;O) Onnea esikoiselle ja juhlikaahan kunnolla!

piilomaja kirjoitti...

Mä muistan kyllä aivan hyvin oman elämäni tuossa 14-15 -vuotiaana. Oi voi, silloin sattui ja tapahtui.
Ja kyllä, minunkin äitini oli surullisen oloinen usein.

Usein mietin että miten voisin muistaa sen että itsekin olen tehnyt sitä ja tätä eikä se kuitenkaan tarkoita että kaikki olisi täysin pilalla nyt....

Katriina kirjoitti...

Onnea teille! En ikinä haluaisi olla taas 13-14-vuotias, siinä on niin hankalasti kahden ikäkauden välillä, siis vaikeeta. Eli jaksamista sinulle: yritä vaan jaksaa olla se turvallinen mäntti, joka on nuoren mielestä enimmäkseen väärässä. Sitä hän kuitenkin myöhemmin arvostaa. Ja puheväleissä pitää aina olla.

Uskon, että sinä osaat olla hyvä äiti!

Helena kirjoitti...

Sooloilija: No sanoit kuitenkin, joten vastaan, että vaikka varhaislapsuus (lapseni ovat siis 3v ja 9kk) on vanhemmille näennäisesti helpompaa (ellei univelkaa oteta huomioon...), niin silloin kuitenkin lasketaan omanarvontunnon perusta ja virheitä voi olla mahdoton korjata myöhemmin, koska kokemukset ovat syvällä piilotajunnassa sanojen ja muistin tavoittamattomissa.

Ei minulla ole mitään ruusuisia kuvitelmia murrosiästä, mutta siihen on kuitenkin (toivottavasti) vielä pitkä aika ja haluan elää päivän kerrallaan, nauttia joka hetkestä. :-) Lapset kasvavat niin käsittämättömän nopeasti!

Helena kirjoitti...

Ja lisäisin vielä tuohon ekaan kommenttiini (josta unohtui tärkein pointti), että itse uskon vahvasti siihen, että välit palautuvat hyviksi aikuisiällä, jos äiti on ymmärtäväisesti kestänyt nuoren kasvukivut. Kyllä nuori kuulee ja muistaa, vaikka näyttäisi siltä, ettei mikään kiinnosta. (Olen tehnyt vuosia murrosikäisten, myös ongelmanuorten, parissa töitä, joten jotain kokemusta on teineistäkin. :-))

Paivi [Elokuvablogi.com] kirjoitti...

Hurmaava tuo kuva! Ja todella kauniisti kirjoitettu äideistä ja lapsista :) Onnittelut esikoiselle!

hanne kirjoitti...

Onnea tyttärellesi ja sinulle myös äitinä..
Ihanan kuvan ja runon olet häntä varten löytänyt..

14v. ihana ikä..sekaisin itsestään,naiseuden kehityksen keskellä..toisaalta haluaa syliin ja turvaan toisaalta mahdollisimman kauas äidistä...
ristiriitaa, raastavia tunteita..Onneks olet siinä lähellä..

Elisa kirjoitti...

14 v oli minunkin mielestäni kauheaa aikaa, olin niin epävarma kuin ihminen voi olla, itsestäni, elämästä, ulkonäöstä. Tuo pahin vaihe osuu tytöillä usein 13-15 vuoden haarukkaan, ja vaikka monella tapaa helpottaakin, niin äidin ja tyttären välillä jollain tapaa "mittelöidään" myöhemminkin...

Leena Lumi kirjoitti...

Oi, muistan elävästi, kuinka kiltti olin vielä 14 vee ja luokan priimus. Kun täytin 15 vee oli kaikki toisin ja hippiaate, täydellinen kapina kaikkia auktoriteetteja vastaan ja etenkin omia vanhempia kohtaan, oli selviö.

Sain onneksi Merin niin aikusiena, että tajusin olla murkkukohtausten aikana aikuinen, enkä itse taantunut, vaan jaksoin jatkaa pahan päivän iltaan niin, että sopu piti olla illalla saavutettu, vaikka välillä kävin ulkorapulla laskemassa sataan.

Soolis, kyl se siitä ja hienoja ajatuksia olit keksinyt.

Sooloilija kirjoitti...

Kiitos teille kaikille! Tänään on kakkua syöty ja juhlittu. Kerron kaikki nämä onnittelut hänelle.
:)

Allu kirjoitti...

Onnea teinitytölle. Eikös tuossa kuvassa olekaan Nils Holgersson???

Hane kirjoitti...

Olen joskus aikuisiällä ajatellut, ja tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, kuinka "kamala" olin äitiäni kohtaan murrosikäisenä. Kuitenkin se oli vaan, niinkuin sinäkin sanoit, sitä pyristelyä pois äidin helmoista. Meistä tuli äidin kanssa itseasiassa todella hyvät kaverit, sen vaiheen jälkeen. Joten se vaihe kuuluu asiaan ja se vaihekin on vaan "kestettävä". Onnea elämään teille molemmille -kyllä se siitä !

Una kirjoitti...

Myöhästyneet onnittelut esikoisellesi. =)

Kaunista viikonloppua. =) ♥ ♥ ♥

Sooloilija kirjoitti...

Allu, kiitos. Eikös Nilsillä ollut punainen lakki? ;D

Hane, niin minäkin olen tuntenut. Kiitos toivotuksista.

Una, kiitos kerron onnittelut.