Katsoin heti tuoreeltaan runoilija Sylvia Plathista kertovan elokuvan Sylvia. Eilen siitä kirjoitin ja totesin, etten ole sitä nähnyt. Onneksi asun taas ihan lähellä Makuunia, joten sinne tieni vei eilen.Gwyneth Paltrow ja tummahiuksisena esiintynyt Daniel Craig tekivät todella hienot roolityöt kirjailijoina, joiden intohimoinen rakkaussuhde johti lyhyeen ja dramaattiseen avioliittoon. Koko avioliiton ajan Sylvia koki alemmuudentunnetta menestyvän, naisiinmenevän miehensä rinnalla.
Elokuva oli, varsinkin yöllä katsottuna, ahdistava ja synkkä. Jo elokuvan värimaailma heijasti masentuneen ja ahdistuneen Sylvia Plathin ahdinkoa. Alun ihana rakkaus muuttui arkiseksi elämäksi, jossa Sylvian luomisvimma tukahtui kahden pienen lapsen hoitoon ja talouden pitoon.
Moni tuntee varmaankin oikean Sylvia Plathin tarinan: hän teki itsemurhan yksi kotonaan keittiön kaasu-uunilla. Hän oli sitä ennen tehnyt nukkuville lapsilleen aamupalan huoneeseen, teipannut oven, jottei kaasu leviäisi keittiöstä lasten makuuhuoneisiin. (Tämä on fakta, joka aina muistetaan mainita kun Sylvia Plathista jotain kirjoitetaan eli ei ole varsinainen juonipaljastus.).
Daniel Craig oli erityisen hyvä tässä roolissa menestyvänä kirjailijana Ted Hughesina, Sylvian aviomiehenä, joka ei jaksanut elää rakkaansa rinnalla tämän itsetuhoisuuden vuoksi. Laitan alle kuvan oikeasta Tedistä ja Sylviasta.
Sylvia oli elokuvana kuitenkin kaunis rakkaustarina. Mutta rakkaus ei aina voita. Joskus kuolema on kutsuvampi.
Gwyneth Paltrowille ja Daniel Craigille täydet pisteet eläytymisestä todellisuuspohjaisiin henkilöihin. Erikoismainintana Sylvian äitiä esitti Gwynethin oma näyttelijä-äiti Blythe Danner.
Tänään laitoin kirjastoon varauksen Sylvia Plathin proosateoksesta Lasikellon alla.
6 kommenttia:
Kun luin kirjoitustasi tästä elokuvasta en voinut mitään, mutta kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Sylvia oli tosi ahdistunut nainen, ja vaikka pystyikin kirjoitustensa kautta ilmaisemaan itseään parhaiten, hän oli häkissä ja kuin vankina oman itsensä sisällä.
Gwyneth suoriutui tästä roolistaan erinoimaisesti ja osasi tuoda esiin Sylvian ahdistuksen, yksinäisyyden ja juuri tuon alemmuudentunteen.
Puhutteleva ja tummasävyinen elokuva, jota en luultavasti pystyisi enää toistamiseen katsomaan. Huih...
Satakielikin laulaa häkissä! Nyt kun vihdoin löysin Sylvia Plathin runot, aion tilata maanaantaina hänen proosateoksensa Lasikellon alla ja sitten etsin filmin myös käsiini. Tuo tarina ei sinänsä minua ahdista, se on koettu jo monasti. Eräs ystäväni ahdistui kovasti Tunnit elokuvasta, minä ostin sen ja katsoin monasti uudelleen ja Virginia Woolfikin eli tuollaisen elämän ja moni, moni muu. Outoa, miten ahdistus toisinaan kukittaa huumaavimmat kukat...
Leena, ilmoittelen jos löydän filmin jostain.
Kommentoin ensimmäistä kertaa blogiisi, joka onkin varsin innostava! Sylvia oli mielestäni hyvä elokuva, tunnelmaltaan siinä on jotain samaa kuin "Hilaryssa ja Jackiessa", vaikka tarina toki oli erilainen - ehkä taiteen tekemisen pakko, rooli toisen ihmisen loiston varjossa jne. OLisi kiinnostava kuulla, mitä piditte romaanista "Lasikellon alla".
Lumiomena, tervetuloa kommentoimaan ja lukemaan! Tulen vastavierailulle!
Huomaathan, että tämä juttuni on vuodelta 2008..
Luin kirjan silloin, ehkä vähän hatarasti ja hätiköiden. Hyvin omaelämäkerrallinen, koskettava. Vaatii pian uusintalukemisen.
Tuosta elokuvasta vielä Leenalle ja Lumiomenalle: kuten Sari tuossa yllä sanookin: Gwyneth suoriutuu osastaan upeasti, ja se onkin mielestäni hänen tähän asti paras roolinsa, ehdottomasti! Hänestä tulee ihan Sylvia Plath, puhetyyliä ja ulkonäköä myöten.
Elokuva on hyvin tummasävyinen, vaikka esim. trailerista voisi muuta luulla. Siinä mielessä elokuva tavoittaa hyvin masentuneen ihmisen mielenmaisemaa. Se kun on lohdutonta ja mustaa. Elin vahvasti mukana, ja löysin tietenkin myös jotain omaa itseänikin tästä teoksesta.
Lähetä kommentti