Elokuvateatterikokemuksia

Edellisen postauksen kommenttilaatikossa pohdiskelin sitä, että en käy kovin usein elokuvateatterissa katsomassa elokuvia. Siihen on muitakin syitä kuin pelkkä lippujen kalleus.
Ehkä esimerkkien avulla on paras kertoa..

Jos aloitan siitä, että nuorempana kun matkustelin jonkin verran Euroopassa, pyrin käymään elokuvissa eri maissa, sillä olihan se erikoinen ja erilainen kokemus. Kuva yllä on amsterdamilaisesta Tuschinskin teatterista, jossa kerran olen käynyt elokuvissa, ihan -80-luvun lopulla. Hieno, vanha teatteri huokui arvokkuutta, mutta yleisö ei niinkään. Hollantilaiseen tyyliin kuului tulla elokuviin miten sattuu eli myöhässä, paikkoja etsien. Aika monet katsojat juttelivat ja nauroivat keskenään aika kovaäänisesti. Kahden tunnin elokuvassa oli myös väliaika, joten koko elokuvan katsominen muodostui oikein maratonillaksi. Väliajalla kaikki sauhuttelivat aulassa tupakkaa.. (Kuva ei ole minun ottama, googletettu, mutta just tuon näköistä siellä oli).

Niin, täällä kotimaassakaan en aina pidä elokuvissa käynnistä. Jonkin verran kävin viime vuonna lasteni kanssa elokuvissa. Katsoimme mm. Lumotun, kotimaisen Joulutarina-elokuvan ja Rottatouillen. Ihmettelen sitä, että monet lapset rämpläävät puhelinta koko elokuvan esityksen ajan, joten salissa vilkkuu kännyköitten vihreänkajoinen valo.. Se minua ei niinkään häiritse jos oikein pienet lapset kommentoivat elokuvaa ääneen, sehän on ihan inhimillistä, lastenelokuvissa kun ollaan.
Kävin lasteni kanssa viime syksynä katsomassa heti ensi-illassa Rottatouille-elokuvan; valtavassa salissa laukkoi lähes koko esityksen ajan kaksi poikaa portaita ylös ja alas. Juuri kun olin lähdössä siitä henkilökunnalle sanomaan, pojat rauhoittuivat vähäksi aikaa, sitten se jatkui taas. Kerroin pois lähtiessä vahtimestarille tapahtuneesta. Hän sanoi, että näistä tapauksista kannattaa aina raportoida. Vahtimestarit kuulemma käyvät aika ajoin vilkaisemassa saliin. Eivät vain sattuneet silloin paikalle kun pojat juoksivat portaissa. Meni pilalle senkin elokuvan katsominen.

En myöskään mene elokuviin viikonloppuisin; moni ihan oikeasti tulee elokuviin baarin kautta; ja voi kun se elokuvan katsominen porukassa pienessä hiprakassa on niin rehvakasta ja niin hauskaa. Ei mun mieleen siis sekään. Toinen mikä häiritsee on se kun joku on saanut ilmaislippuja johonkin elokuvaan, josta hän ei ole lainkaan kiinnostunut. Viime syksynä menin katsomaan Wong Kar Wain erikoista My Blueberry Nights-elokuvaa kun taakseni tuli istumaan neljän nuoren pojan joukko. Kyllä he olisivat kuuluneet ihan jotain muuta elokuvaa katsomaan kuin hidastempoista, lähes taide-elokuvaa. Näilläkin pojjilla oli kovasti asiaa toisilleen koko elokuvan ajan. Ei auttanut vaikka kuinka loi tätimäisiä ja ärsyyntyneitä katseita heihin.

(Kuva My Blueberry Nights-elokuvasta, Jude Law ja Norah Jones herkissä tunnelmissa).

Ja koska olen likinäköinen, silmälasit tietenkin auttavat näkemään, haluan aina istua noin riveillä 3-6, salin koosta riippumatta. Joten minua varten eivät ole noin isot salit. Kerran istuin tuon alla olevan kuvan kokoisen salin ihan ylimmällä rivillä. Ja vaikka näkyvyys oli hyvä, äänentoisto erittäin hyvä, niin silti kaikki intiimiys jäi puuttumaan. Tuntui, että se elokuva tapahtui silti jossain kaukana! Ennemmin käännän päätäni vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle elokuvien tapahtumien mukaan, istunkin usein hieman vinossa, toisella kankulla, jotta on helppo kääntyillä.. (Kuva googletettu, on suomalaisesta elokuvateatterista)

Eli summa summarum; kotona minun on niin mukava katsoa dvd:ltä elokuvia. Katson ne aina yksin, iltaisin myöhään kun lapset jo nukkuvat (tai eivät ole kotona eli isällään), käytän usein korvakuulokkeita, sillä haluan kuulla kaikki äänet hyvin; kielen, musiikin ja muut äänet. Voin laittaa paussin kun haluan, voin vaihtaa asentoja ja valita katsonko sohvalta, tuolilta, sängyltä..

Tähän juttuun lisään vielä joitain tapahtumia ja sattumuksia jos tulee mieleeni. Kertokaa tekin omia kokemuksia. ;-)

Käyn minä silti aina silloin tällöin elokuvissa. On siinä silti jotain hohtoa jos kaikki sattuu kohdilleen. Ja ystävän seurassa on joskus kiva käydä. Kotimaisen Sooloilua-elokuvan kävin katsomassa ystävän kanssa, se kokemus oli mukava jakaa. Siitä riitti juttelemista sitten jälkeenkinpäin, kahvikupposen ääressä.