maanantai 4. toukokuuta 2009

Palnan lastenkodin tytöt tulivat Suomeen - hurmaava dokumentti


Olen ihaillut dokumenttiohjaaja Kiti Luostarisen ihmisläheisiä dokumentteja jo vuosia. Mutta tämä adoptiosta kertova Palnan tyttäret vie kyllä pisimmän korren. Se on heti alkumetreiltään ladattu täyteen suuria ja pakahduttavia tunteita. Se saa melkein heti huutamaan lähes ääneen, että 'miksi?'. Miksi maailmassa hylätään niin paljon lapsia?

Suomalainen pariskunta - Magi Viljanen ja Jouko Ollikainen - saavat ensin perheeseensä Intiasta, Palnan lastenkodista suloisen Devi-tyttären. Devi on noin 1-vuotias tullessaan vanhempiensa kanssa Suomeen. Kuluu muutamia vuosia, ja perheeseen haetaan toinen tytär samasta lastenkodista. Kiti Luostarinen on vuosia seurannut tätä perhettä. Devi-tytär puhuu ja kertoo paljon elämästään ja tunteistaan, lapselle on hienosti annettu sijaa pohdiskella kaikenlaisia asioita, mm. omasta biologisesta äidistään.

Dokumentissa perhe matkaa Intiaan pitkäksi aikaa odottelemaan uuden tyttären saamista perheeseen, mutta asia tuntuu kestävän. Isä joutuu jo palaamaan töihinkin Suomeen kun Devi jää äitinsä kanssa odottamaan, että Laxxmi pääsee myös uuteen perheeseensä.

Katsoin tämän dokumentin kuopukseni kanssa. Minä itkin melkein koko ajan. Dokumentti saa miettimään suuria asioita; sitä kuinka maailmassa on paljon hylättyjä lapsia. Devi oli löytynyt Intiassa rautatieasemalle hylättynä ja Laxxmi oli jätetty Palnan lastenkodin porttien ulkopuolella olevaan koriin vuorokauden ikäisenä. Se saa miettimään rakkautta ja sitä kuinka rakkaus syntyy. Kuinka täysin vieraasta, jonkun toisen synnyttämästä lapsesta, voi tulla täysin oma ja rakas. Se saa miettimään maailman pahuutta ja ennenkaikkea epäoikeudenmukaisuutta.

Palnan tyttäret- dokumentti on tullut tv:stäkin, mutta näin sen viime vuonna vain osittain. Kirjastosta löysin tämän dvd:n. Hienoa, että dokumenttejakin on alettu julkaista dvd:nä ja että niitä otetaan ainakin kirjastoon. Kaupoistahan dokumentteja ei vieläkään löydä ostettavaksi asti (paitsi tietenkin musiikkidokkareita).

Kyllä tämäkin tarina olisi jokaiselle hyväksi katsoa. Adoptio ei enää onneksi tänä päivänä ole mikään tabu, mutta monet lapset eivät vieläkään tiedä miten adoptiolapset tulevat ihan konkreettisesti perheeseen. Meidän perhettä lähellä on ollut yksi adoptioperhe, joten olemme saaneet läheltä seurata tämän perheen odotusta ja iloa. Ne ovat olleet hienoja ja koskettavia hetkiä.

Adoptioasia on ollut minuakin lähellä aina, sillä ihan nuoresta lähtien ajattelin aina, että jos en saa biologisia lapsia tai en löydä puolisoa, ehdottomasti adoptoin. Vieläkin ryhtyisin siihen, mutta elämäntilanne on nyt tämä ja asia on jo ns. ajanut minusta ohi. Mutta jos olisin nuorempi..

14 kommenttia:

violet kirjoitti...

Paljonkohan itkisinkään jos katsoisin tämän kun jo siitä lukeminenkin itkettää?
(voi tosin johtua siitä että toinen omani on nyt sen viikon pois...)

Mikaela kirjoitti...

Mutta miksi siitä adoptoimisesta tehdään sitten niin saamarin kallista ja vaikeaa touhua? Se minua ihmetyttää ja paljon... Normaali lapseton pariskunta Suomessa, heillä on pitkä tie edessään jos haluavat adoptoida lapsen, ei tämä oikein toimi, tämä systeemi..

Sooloilija kirjoitti...

Violet, kaikki missä lapsia ja suuria tunteita, itkettää minua ainakin kovasti..

Mikaela, olet oikeassa, en ottanut sitä puolta kirjoituksessa esille: eihän se adoptoiminen ulkomailta ihan jokamiehen oikeuksia ole. Siihen menee matkojen kanssa tuhanisa ja tuhanisa, jopa kymmeniä tuhansia euroja, tosi kallista on!

Kaikenlisäksi ne selvitykset ovat hirveän tarkkoja; tuskin työtön tai lomautettu voi edes hakea!

Ja kun ajattelee sitten sitä puolta: että kuka tahansa köyhä ja työtön on kuitenkin oikeutettu tekemään lapsia.. Kukaan ei tulorajoja aseta biologisten lasten hankintaan..

Yaelian kirjoitti...

Katsoisin mielelläni tuollaisen dokumentin. Täälläkin on ulkomailta adoptoituja lapsia ja mulle muistuu asiasta yksi tosi surullinen tapaus: 80-luvulla, kun vielä asuin täällä ennen takaisin Suomeen muuttoani, oli otsikoissa pieni Brasiliasta adoptoitu tyttö Carolin,joka sai täällä hyvän ja rakastavan kodin lapsettoman pariskunnan luona.Tytön ollessa 2-vuotias ilmestyivät yhtäkkiä biologiset vanhemmat ja vaativat lastaan takaisin. Syntyi oikeusjuttu ja sydäntäsärkevia kuvia, jossa pieni Carolin riistettiin ainoasta tuntemastaan kodistaan.Kaikki lehdet seurasivat juttua ja se oli sydäntäsärkevää. Vuosia myöhemmin täältäpäin tehtiin dokumentti,jossa mentiin katsomaan mitä Carolinille tai Brunalle kuten häntä siellä kutsuttiin,oli käynyt.Selvisi että vanhemmat eivät edes olleet silloin oikeusjutun aikana edes olleet yhdessä ,vaan se oli tehty brasilialaisen lehtijutun vuoksi,heille oli luvattu rahaa. Lehdet olivat myös luvanneet rahaa tytön kouluttamiseen. Mutta mites kävikään: tyttö asui äitinsä kanssa (joka vaihtoi aviomiehiä) slummissa, isä ei välittänyt lainkaan tyttärestään ja teini ikäisenä hän oli jo kahden lapsen yksinhuoltaja, ja köyhä sellainen.Täkäläinen tv-ryhmä toi Carolinin tänne Israeliin tapaamaan adoptiovanhempiaan.Yhteistä kieltä ei oikein ollut ,mutta kuvat ja vanhemmat palauttivat tytölle muistoja mieleen.Hän palasi Brasiliaan lapsineen ja tv ryhmä seurasi häntä vielä jonkun aikaa ja yritti auttaa häntä saamaan jonkinlaisen kosmetologikoulutuksen, mutta sitten tyttö hävisi jonnekin sen jälkeen kun lapset oli otettu huostaan.En tiedä miten hänen sitten kävi, mutta tapaus oli todella traaginen ja itkin kun näin sen dokumentin nuoresta yksinhuoltajaäidistä , ja mietin miten erilainen ja parempi hänen elämänsä olisi ollut jos hän olisi saanut jäädä tänne adoptiovanhempiensa luo. Surullista, että köyhissä maissa tehdään paljon lapsia joista sitten ei osata pitää huolta ja tuollaista tapahtuu. Onneksi Palnan tytöt saivat lämpimän kodin.

Leena Lumi kirjoitti...

Sooloilija, ihailen aina ihmisiä, jotka ovat avanneet kotinsa ovet ja sydämensä jonkun alikehittyneen maan 'orvolle'. Koska onnistuin saamaan omia lapsia ja aika on jo ajanut ohitse, halusin silti tehdä jotain ja niinpä otin yhdessä bestiskeni kanssa kummitytön Afrikasta. Mary asuu savimajassa, mutta me olemme häneen yhteydessä monipuolisiesti ja saamme koko ajan varmistuksen siitä, että hän esim. saa käydä koulua. Aiomme myös mennä häntä tapaamaan, kun aika on.

Jael, tuo sinun kertomasi tarina oli todella järkyttävä, mutta ei ainoa lajissaan. Tuollaista saa lukea koko ajan, joten paljon olisi vielä tehtävää lakipuolella. Kauhistuttavan usein omat biologiset vanhemmat haluavat lapsen takaisin vain saadakseen asunnon ja tuet!

arleena kirjoitti...

Katsoin tuon dokumentin televisiosta ja se kyllä vaikutti tunteisiin voimakkaasti. Kysymys miksi äidit joutuvat jättämään lapsensa on, vaatii heti pohtimisen. Tuossa maassa on köyhyys ja kodittomuus syy, joka johtaa sydäntäsärkevään tekoon.
Yksi ajatus lohduttaa, onneksi on ihmisiä jotka tarjoavat kodin edes osalle näistä hylätyistä lapsista.

Sooloilija kirjoitti...

Yaelian, olipa tosiaan surullinen tapaus. Liekö tämä ihminen enää hengissäkään. Sitä jää miettimään tällaisissa tapauksissa, että mikähän mahtoi olla tämänkin ihmisen tarkoitus syntyä tänne elämään..

Leena, tuo mainitsemasi kummius on aika uusi ja hyvä keino myös olla osallisena jotain suurta, kun haluaa auttaa.. Adoptioprosessi ei tosiaankaan ole kaikkia varten. Se on kallis ja aikaavievä..

Arleena, myös tässä dokumentissa pohdittiin juuri sitä, että MIKSI äidit jossakin joutuvat jättämään lapsensa. Miksi sellaista tapahtuu ja annetaan tapahtua, juuri esim. Intiassa ja Kiinassa.

Annie kirjoitti...

Pitääpä joskus katsoa tämä dokumentti. Oletko koskaan harkinnut sijaisvanhemmuutta? Sille on paljon tarvetta nykyään.

Sooloilija kirjoitti...

Annie, tiedän, että sijaisvanhemmuudelle olisi tarvetta, mutta en ole sitä omalle kohdalleni oikeastaan koskaan ajatellut. Enkä varsinkaan enää tässä elämäntilanteessa.. Asumme aika pienessä asunnossa tytärten kanssa ja tänä työttömyyden aikana tulemme juuri ja juuri toimeen. Vaikka sydämessäni olisi tilaa, ei sitä ole fyysisesti tarjota kenellekään.

Yaelian kirjoitti...

Sitä minäkin mietin kun tuota kirjoitin että onko vielä elossa. Yritin etsiä tietoa netistä mutta en löytänyt mitään uutta. Tyttö synnytti ensimmäisen pojan vain 14 vuotiaana ja toisen 17 vuotiaana, molemmat eri isille. Hänellä ei ollut työtä, ei koulutusta ei mitään paitsi lapset, joita hän ei edes voinut itse kasvattaa, lapsi kun itsekin oli. Jos hän olisi saanut aikoinaan jäädä adoptiovanhempiensa luo, tuota ei ikinä olisi tapahtunut, sen takia tuntuu niin pahalta hänen puolestaan. Kun hän tuli Israeliin toisen poikansa kanssa , niin vaatteet olivat riepuja ja olemus muutenkin vähän samantapainen.Kännykät pelästyttivät hänet (tämä tapahtui vuonna 2004).Hän sai uusia vaatteita, kenkiä, tavaroita itselleen ja lapsille, ja hän kertoi syövänsä Brasiliassa vain riisiä ja papuja ja maissia. Kelloa ei kuitenkaan enään voinut kääntää takaisin päin, vieläkin tuntuu tosi pahalta kun ajattelen tuota,silloin asuimme täällä vähän yli vuoden eksän kanssa ennen Venezuelaa ja näin sen haastattelun telkkarista.Suloinen nuori tyttö ja niin surullinen kohtalo.

pikkujutut kirjoitti...

Tuo dokumentti on nahtava.Kiitos vinkista.

Meidan kaupungissa on tyttojen ns. orpokoti missa on tyttoja, vauvasta isompiin. osa hyllattyina sinne milloin mistakin syysta. Joka kerta kun naan jonkun noista tytoista (iso laitos) sydameen viiltaa.

Una Reinman kirjoitti...

Heips!


Miulla ois jotakin siulle blogissani. =)


T: Hallatar

noeijoo kirjoitti...

Vähän eri asiaa -etsin tietoa Kukkolankoskesta ja päädyin kuvablogiisi, joten mainitsin sen tekstissä, en kuitenkaan linkannut. Kukkolankoski on upea näky keväällä!

Sooloilija kirjoitti...

Hallatar, tulen katsomaan pikimmiten.

Eikka, se on kyllä upea paikka. Kuvablogini pääkuvakin on sieltä otettu, Ruotsin lippu liehuu siellä vastarannalla. Keväällä vesi on erityisen korkealla, voisi olla jännä käydä katsomassa kevättulvaa siellä..
Viime heinäkuussa kävin siellä viimeksi ja laitoin silloin blogiini jotain juttuakin ja kuvia..
Kuvablogiin tulee myöhemmin lisääkin kuvia Kukkolankoskelta.