Luin juuri netistä, että 70-luvun suosikkisarjan Charlien enkeleiden Farrah Fawcett on kuollut eilen syöpään 62-vuoden iässä. Mietin jonkin aikaa laitanko tätä juttua tänne. Jotenkin koin, että Farrah ei ollut mikään suuri näyttelijä eikä vaikuttaja. Mielestäni hän oli Hollywoodkoneiston uhrikin, joka yritti kauneusleikkausten avulla näyttää nuoremmalta kuin olikaan. Hän jäi 70-luvun vangiksi: ikoniksi, jolla oli iso vaalea tukka, isot valkoiset hampaat ja aina iloinen asenne elämään. Elämä kuitenkin oli välillä muutakin, ja kauneusleikkaukset olivat osittain epäonnistuneita. Ne muuttivat hänen ulkonäkönsä täysin.
Farrah löysi kumppanikseen Ryan O'Nealin ja he olivat yhdessä vuosikymmeniä, kihlautuivat juuri ennen Farrahin kuolemaa. He saivat yhden lapsen, pojan, Redmond O'Nealin, joka on vuosia ollut niin pahassa huumekoukussa, että istuu tällä hetkellä vankilassa huumerikoksistaan.
70-luvulla yksi tärkeimpiä tv-sarjoja, jota seurasin Merilinjan ja Mennään bussilla sekä Perhe on pahin-sarjan ohella oli juuri Charlien enkelit. Yritin muutama vuosi sitten katsoa uusintoja, mutta eihän niitä hymyilemättä, lähes nauramatta, pystynyt katsomaan. Mutta noin 1976-78 olin 10-12-vuotias, ja sarja teki minuun aikamoisen vaikutuksen. Ja olihan siinä jotain hienoa esifeminismiäkin; että naiset voivat olla päteviä poliiseja ja menestyä urallaan, vaikka ovatkin naisellisia ja kauniita.
Mutta ikuista nuoruutta ei kannata tavoitella. Sitä olen tässä Farrahin kohdalla miettinyt. Sillä elämällä on käsikirjoitus, ja lähtö tulee toisille aiemmin..
4 kommenttia:
Voi ei! Charlien enkelit on mun mielestä niin mahtava sarja ja Jill Monroe oli mun suosikki ja niin kaunis!
Se tukka, se oli se tukka silloin! Naiset ympäri maailman leikkuuttivat kerroksellisesti ja voi sitä menoa.
On se silti ikävä loppu tuollainen paksusuolensyöpä. Kauneus on katoavaista.
Surullista kuitenkin.Tosin Farrah oli aika hyvä the Burning Bed leffassa.
Mulle tuli väistämättä mieleen että Ryan O'Neill koki nyt reaalissa saman kohtalon kuin Love Story -leffassa.
Tuo menneen vuosikymmenen ikoniksi jämähtäminen on varmaan henkisesti kamala juttu myös. Itse en sen sorttista kuuluisuutta haluaisikaan, enkä syöpää ainakaan.
Lähetä kommentti