keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Kyyneleitä ja suuria tunteita - Sisareni puolesta


Katsoin dvd:ltä Jodi Picoultin romaaniin pohjautuvan elokuvan Sisareni puolesta - My Sister's Keeper. Kirjan sanotaan olleen bestseller ilmestyessään.
Aiheena tässä perhedraamassa on lapsen sairastuminen vakavaan leukemiaan. Perheeseen on hankittu pikkusisar sen vuoksi, että hän olisi geneettisesti yhteensopiva sisarensa kanssa ja pystyisi näin luovuttamaan mm. joitain elimiään vakavasti sairaalle siskolleen.
Aihe on mielenkiintoinen. Pikkusisar Anna nousee varhaisteini-iässä kapinaan ja kyseenalaistaa oman olemassaolonsa.

Vain Amerikoissa voi tapahtua niin, että 11-vuotias Anna haastaa perheensä oikeuteen halutessaan 'ruumilleen itsemäärämisoikeuden'. Jos tämä on tositarina, niin uskomatonta! Mutta jos tämä on keksitty tarina, niin ei me täällä pohjolassa innostuta tällaisista aiheista.. Suoraan sanoen..

Joten pienoinen pettymyshän tämä elokuva oli, vaikkakin siinä on erinomaiset näytteljät, varsinkin lapset ja nuoret vetävät roolinsa suurella tunteella! Cameron Diaz on yhdessä harvoista vakavammista rooleistaan perheenäitinä, joka taistelee lastensa, erityisesti leukemiaa sairastavan lapsensa puolesta.
Kyyneleitä vuodatetaan, perhettä koetellaan, mutta perhe pitää silti yhtä!

Ohjaajana tässä elokuvassa on tunteikkaita elokuvia ennenkin ohjannut Nick Cassavetes, maineikkaiden näyttelijöiden Gena Rowlandsin ja John Cassavetesin poika.

Parasta tässä elokuvassa olikin Alec Baldwinin hieman höppänä rooli asianajana, joka kuljetti ihmisrakasta koiraansa mukanaan jopa oikeussalissa. Alan pikkuhiljaa lämmetä pönäkälle ja jollain tavalla hellyttävälle Baldwinille. Hänestä huokuu älykkyys ja itseironisuus. Tämäkin rooli oli loppujenlopuksi koko elokuvan koskettavin roolityö.

Yksi häiritsevä asia Sisareni puolesta-elokuvassa ansaitsee maininnan: vähän väliä elokuvassa soi erittäin siirappinen laulettu välimusiikki, joka kuvittaa  h-i-t-a-a-s-t-i  tapahtumia.. Anteeksi nyt, mutta ei minun makuuni.  En aio myöskään tämän perusteella lukea kyseistä bestselleriä.

14 kommenttia:

Yaelian kirjoitti...

Näin tämän elokuvan parisen kuukautta sitten ja eniten siitä muistuu mieleen Sofia Vassilievan roolisuorítus;hän on tosi hyvä siinä sairaana tyttönä.

Paivi kirjoitti...

Minullakin tämä elokuva odottaa tuossa hyllyssä katsomista. Tulen sitten heittämään kommentit, kun olen sen nähnyt :)

Annie kirjoitti...

Herranjumala! Pikkusisko hankittu sen takia, että voisi luovuttaa elimiä?? Sairasta! Toivottavasti ei ole totta.

Taru kirjoitti...

Käyn täällä ihmettelemässä aina, että onko tuommoinenkin leffa olemassa ja tunnen, että elämä valuu jonnekin hukkaan, kun en muka muka ehdi katsella niitä. No, nyt ainakin tiedän edes niistä jotakin, kun luen näitä kirjoituksiasi. Cameron Diaz on näyttelijä makuuni!

Leena Lumi kirjoitti...

Minäkin toivon, että filmi ei ole totta!

Nick Cassavetes tuo mieleeni jotain...jonkun kiinnostavan filmin...onko mulla väärä ohjaaja vai ei? Sinä tiedät, mikä minuun uppoaa;-)

Yaelian kirjoitti...

Mun tietääkseni Jodi Picaultin kirja on ihan fiktiota,mutta varmaankin tällaista on tosielämässä joskus tapahtunut. Mutta tuossa elokuvassa tuntui pahalta,miten Abigail Breslinin roolihahmo joutui kärsimään siskonsa vuoksi.

pikkujutut kirjoitti...

Kirja on fiktiota ja jopa kirjailijan oma lapsi oli loukkaantunut äidilleen kirjan lopputapahtumien johdosta.Näin sanottiin kirjassa saatesanoissa.

Luin kirjan syksyllä englanniksi ja voin sanoa että oli hyvä,herätti ajatuksia, sai aikaan keskustelua täällä meillä. Elokuvaa en ole nähnyt, toivun vielä kirjan aiheuttamasta reaktiosta.:) ja voi olla etten tahdo edes elokuvaa katsoa.

Sooloilija kirjoitti...

Hyviä kommentteja teiltä kaikilta! Kiitos.

Minusta tämä vain oli jotenkin niin siirappinen toteutus, että minua alkoi ärsyttää. Ja sitä tapahtuu erittäin harvoin.

Tietenkin elämäntilanne, mieliala, katsomishetki jne. vaikuttavat siihen miten näkee jonkun elokuvan. Tämä ei koskettanut, vaikka elokuvan kaikki hahmot kilvan kyyneleitä vuodattivatkin.

hanne kirjoitti...

katsoin myös tämän leffan dvd.nä lauantaina.
Ei sytyttänyt..
Kiinnitin huomion samoin noihin musiikillisiin pausseihin...

Paivi kirjoitti...

No niin. Katsoin tämän eilen illalla. En tiedä mitä ajatella, aihe on jotenkin niin kammottava :/ Tunteisiin vetoavahan se oli ja huomasin itkua tihrustavani jossain vaiheessa, vaikka elokuvan kokonaisuus oli mitä oli.

Miksihän minä en huomaa elokuvien musiikkia yleensä? Minulla on varmaan jotenkin kapea maailmankatsomus, mutta hyvin harvoin huomaan musiikkia tai ainakaan muistan sitä jälkeenpäin...

Cameron Diazin äitihahmo oli aika järkyttävä. Miten oikeasti sellaista ihmistä voisi Anna-tytär rakastaa?

Sulattelen tätä vielä.

Sooloilija kirjoitti...

Päivi, miten minä suhtauduin tähän jotenkin tunteettomasti. Ei itkettänytkään.. Sen sijaan sen kammottava musiikki särähti korviin.

Onko minusta tulossa keski-ikäinen, keskiäkäinen eukko.. sitä tässä mietin..

Mutta tämä ei tosiaankaan iskenyt minuun..

Ehkä olisin pitänyt kirjasta enemmän, kuten Pikkujutut yllä kommentissaan mainitsee.

Onneksi tämä siis kuitenkin oli kai fiktiota. Mutta ihan mahdollista tapahtua. Ja olen jostain lukenut vastaavista tapuksista, taisi olla kerran dokkarikin tv:ssä.

Anonyymi kirjoitti...

elokuvan loppu oli pettymys, mutta lukekaa kirja se on 100 kertaa parempi kuin elokuva!

Anonyymi kirjoitti...

Löysin tämän sinun blogisi nytten,kun etsin erilaisia mielipiteitä tästä kyseisestä elokuvasta.

Itse olen nähnyt elokuvan ja lukenut kirjan. Ja minua nämä molemmat koskettivat syvältä, minulle jäi haikea mieli ja muutama kyynel taisi vierähtää poskellenikin.

Mutta, olen kyllä sitä mieltä, että oma elämäntilanteeni ja elämäni kokemuksen vaikuttivat. Olen menettänyt pikkusiskoni-hän kamppaili melkein koko lyhyen elämänsä vakavaa syöpää vastaan. Ja samalla tutustuin sairaalassa siskoni ystävään - lapseen, jolla oli juuri leukemia. Molempien taistelu päättyi sillä surullisimmalla tavalla, mutta sainhan nauttia sisareni seurasta melkein 7 vuotta kuitenkin.

Pystyin siis samaistumaan jollain tapaa tähän tarinaan, ehkä se vaikutti. Elin samalla ehkä mielessäni omat kokemukseni uudestaan, koska aina ne satuttavat jollaintapaa, saavat tunteet pintaan.

En sano tässä, kumpi ole parempi kirja vai elokuva. Mutta, molemmista pidin, koskettavia taisteluja elämästä ja omasta tahdosta.

Sooloilija kirjoitti...

Anonyymi, kiva kun löysit blogini ja tämän jutun, vaikka se ei elokuvaa niin ylistäkään..

Surulliseksi tulin kommentistasi, olet joutunut menettämään erittäin läheisen ihmisen leukemialle. Ja niin nuori oli pikkusiskosi. Osanottoni.
Usein kuulee kuinka lapset selviävät yleisesti ottaen hyvin syövistä.
Minunkin ystäväni lapsi sairastui muutama vuosi (lymfoomaan), ja parantui.
Aina ei kuitenkaan niin käy, kuten tarinasi osoitti.

Varmasti löytyy paljon leukemiaa käsitteleviä elokuvia lisääkin. Muistelen jotain, mutta nyt ei tule mieleen. Toivottavasti löydät.