Eurooppalainen elokuva jää niin usein amerikkalaisen (ja brittiläisen varjoon). Viime vuosina olen eurooppalaisista elokuvista katsonut lähinnä espanjalaista ja ranskalaista elokuvaa, mutta saksalaista elokuvaa en muista aikoihin katsoneeni.
Niinpä olikin suuri ja iloinen yllätys tämä saksalaisen Wolfgang Beckerin palkittu elokuva
Good Bye Lenin vuodelta 2004.
Se kertoo Berliinin muurin murtumisesta nuoren, aikuistuvan pojan näkökulmasta.
Elokuva sijoittuu vuoteen 1989, itä-Berliiniin, aikaan ennen ja jälkeen muurin murtumisen.
Elokuva on tragikoominen kertomus perheestä, jonka äiti joutuu onnettomuuteen ja vaipuu koomaan peräti 8 kuukauden ajaksi. Juuri sinä aikana muuri murtuu. Äidin terveydentila hänen herättyään koomasta on niin heiveröinen, että lääkärit ja omaiset yhdessä päättävät, ettei äidille kerrota muurin murtumisesta mitään.
Good Bye Leninin lämmin, hieman musta huumori pohjaa juuri tälle lähtökohdalle. Se jaksaa kantaa koko elokuvan ajan herpaantumatta kertaakaan.
Kaiken pohjalla on äitiään rakastavan pojan yritykset palauttaa elämä hetkeksi entiselleen, äidin mieliksi ja hänen terveyttään edistääkseen. Ja siitähän kommelluksia syntyy.
Luonteva, herkkä, koskettava ja hauska elokuva. Myös tärkeää lähihistoriaa sisältävä elokuva on yksityiskohdissaan tarkka. Lähihistoriamme henkii vahvasti kuvissa. Tämmöistäkö se todellakin elämä oli jaetussa Saksassa! Eikä siitä ole kauankaan aikaa!
10 kommenttia:
Eikö olekin hyvä leffa! Pääosaa näyttelevä Daniel Brühl on muuten kotoisin Kölnistä ja kummipoikani koulukaveri ja hyvä ystävä, mutta nykyään kovin kiireinen näyttelijä. Daniel on kamalan sympaattinen ja pystynyt pitämään jalat maan päällä mahtavasta menestyksestä huolimatta.
On niitä muitakin hyviä saksalaisfilmejä, vaikka tosiaan kyllä aika harvassa. Toisten elämä kertoo myös itäsaksalaisista ja on aika realistinen. Ja Valkoinen nauha on myös näkemisen arvoinen.
Allu, terveiset sinne Saksaan!
Tämä oli kyllä tosi hyvä elokuva, juu.
Pääosan Daniel kerrassaan suloinen ja mainio nuori mies. Kiva kuulla, että Kölnin poikia ja teille hieman tuttu.
En ole tainnut nähdä Toisten elämää. Valkoinen nauha-elokuvan olen aikonut katsoa. Ja onhan niitä vaikka mitä hyviä saksalaisia elokuvia!
Tämä on mielestäni ehdottomasti yksi 2000-luvun parhaimpia elokuvia. Todentuntuinen ja aito.
Saksalaisista elokuvista suosittelen myös tuota Toisten elämä -elokuvaa sekä Hitlerin viimeisistä päivistä kertovaa elokuvaa Perikato.
Minunkin mielestäni tämä oli hurjan hyvä elokuva! Ja mieleenjäävä, koska itse näin elokuvan kolmisen vuotta sitten ja pääsen edelleen sen tunnelmiin. Voi lasten rakkautta äitiään (tai äidin suojelua) kohtaan, samanaikaista hellyyttää ja pilkkaa kommunismia ja uutta Saksaa kohtaan.
Heippa!
En ole nähnyt leffaa mutta halauan kyllä..
onkohan se meidän kaupungin lainaamossa? I hope!
Musiikkia elokuvasta olen kuunnellut ja tykkään yhdestä biisistä tosi paljon
Näin tuon leffan pari vuotta sitten,ja pidin kovasti.Sen voisi nähdä uudelleenkin...
Anzi, niin todentuntuinen tosiaankin, dokumentaarisia pätkiä sisältävä.
Kiitti vinkeistä.
Lumiomena, elokuvan tunnelma juuri olikin parasta, kaiken aisti niin selvästi. Siksi se jäätunnetilanakin mieleen. Joistakin elokuvista kun ei muista muutaman vuoden kuluttua mitään, vaikka olisi pitänytkin jostain..
Hanne, minä lainasin kirjastosta, mutta luulisi, että löytyy myös videofirmoista.
Muistankin kun esittelit tämän elokuvan musiikkia blogissasi jokin aika sitten.
Jael, tämän voisin katsoa minäkin uudelleen. Vaikka just parin vuoden kuluttua. Hieno elokuva!
Minäkin tykkäsin tästä. Aito ja omaperäinen!!
Vaikuttaa mielenkiintoiselta leffalta, pitää pistää leffailtalistalle =) Kyllähän nuo britit ja jenkit vetää aika kovalla tahdilla leffoja, mäkin pidän ranskalaisista, niissä on selvä ero noihin kahteen muuhun.
Keväällä näin trailerin saksalaisesta The Soul Kitchen, en tajua missä välissä se meni multa ohi. Olis ollut kiva nähdä se teatterissa, mutta nyt se on varmaan saatavilla jo vuokraamossakin.
Ihanaa viikonloppua sulle =)
Elisa, omaperäinen ehdottomasti. Hyvät ja luontevat näyttelijät.
Birgitta, on mennyt Soul Kitchen mullakin ohi, nimi on tuttu.
Pidän enemmän espanjalaisista elokuvista, Almodovarista erityisesti. Ranskalaiset ovatkin sitten ihan erilaisia. Vaikea selittää..
Amerikkalaiset tosiaankin suoltavat elokuvia, se on heille niin suurta bisnestä, mutta kyllä sieltä aina helmiäkin löytyy. Bisneksestä huolimatta.
Lähetä kommentti