Olen lainaillut taas kirjastosta ahkerasti sekä kirjoja että elokuvia. Se on oikeastaan jokakeväinen traditioni. Niinpä yöpöytäni pursuaa kirjoja ja hylly elokuvia.
Päätin katsoa hieman vanhempia tuotoksia ohjaajilta
Pedro Almodovar & Woody Allen.
*
Jo sen suomenkielinen kansiteksti lupaa sen olevan mestariteos. Siltä se myös tuntuu ja näyttää.
Almodovar käsittelee dramaattisesti ja tunteella äidin ja tyttären etäistä ja vaikeaa suhdetta. Juonessa äiti (näyttelijä Marisa Paredes) on kuuluisa, ulkomailla pitkään asunut laulaja, joka jätti tyttärensä Espanjaan tämä ollessa pieni. Tyttärenä näyttelee valovoimainen, hyvin paljon Juliette Binochea muistuttava espanjalainen Victoria Abril.
Elokuvan juonessa tapahtuu myös murha, ja syyllistä etsitään, mutta silti Korkeissa koroissa kaikki muu vie huomion. Elokuvassa Victoria Abrilin näyttelemä tytär jopa viittaa Ingmar Bergmanin vuoden -78 mestariteokseen
Syyssonaatti, jossa myöskin on keskiössä kuuluisa äiti ja vähälle huomiolle jäänyt tytär. Näin ohjaaja Almodovar on saanut luontevasti ujutettua mukaan suuren ihailunsa Bergmania kohtaan.
Almodovarin maailma on värikäs ja katsojaa hämmästyttävä. Keitoksessa on mukana paljon aineksia; tunteilua, kyyneleitä, petosta, juonittelua ja rakkautta. Ja paljon puhumista. Erotiikka on Almodovarin elokuvissa aina ronskia, mutta myös hauskaa, joskus jopa surkuhupaisaa.
*
Myös Woody Allen on nimennyt innoittajakseen Ingmar Bergmanin. Allenin vuoden 1978 elokuvassa Sisäkuvia - Interiors ihailu Bergmania kohtaan myös näkyy. Elokuva on hyvin näytelmällinen ja askeettinen, etenkin kuvitukseltaan. Minulla ainakin tuli mieleeni jokin näkemäni Bergmanin paljon puhetta ja vähäeleisyyttä sisältävä elokuva.
(Diane Keaton, Marybeth Hurt, Kristin Griffith)
Sisäkuvia on selkeästi 70-luvun tuotos. Hieman sen ulkoiset puitteet pistävät silmään: ihmiset pukeutuvat kummallisen elottomasti ja vanhanaikaisesti, kaikki tupakoivat sisällä ja jopa näyttelijöiden silmälasit ja miesten parrat pistävät silmään.
Elokuvan aihe sensijaan on kestänyt hyvin aikaa. Allen on käsikirjoittanut kolmen sisaren tarinan hyvin näytelmälliseksi, tarinassa puhutaan paljon, mutta myös vaietaan.
Sisäkuvia on perheen tarina, joka ei selittele liikaa. Katsojan on heti alussa tajuttava, että epätasapainoinen vanhempi rouva on tytärten äiti, mielen sairautensa kanssa painiskeleva surullinen hahmo. Perheen isä on aina suosinut tiettyä tytärtä, siitäkin osittain johtuen siskokset ovat etäisiä ja kilpailuhenkisiä toisiaan kohtaan.
Sisäkuvien maailmaan on yhtäaikaa sekä vaikea että helppo uppoutua.
Woody Allen valitsi legendaarisen Geraldine Pagen (1924-1987) näyttelemään perheen tytärten mielisairasta äitiä.
Rooli nouseekin elokuvassa keskeiseksi. Lopulta kaikki kiertyy äidin ympärille.
Allen ei päästä katsojaa helpolla ja rivien välistä on luettava paljon.
Toisin kuin Almodovar, joka leväyttää näkyville kaiken!
Allenin Sisäkuvissa mikään ei ole iloista ja hauskaa. Kaikki ottavat itsensä ja elämänsä niin vakavasti. Kun taas Almodovarin Korkeissa koroissa itketään paljon, välillä jopa krokotiilin kyyneleitä, mutta tunteiden annetaan pursuta.
Allenin Sisäkuvien hahmot vaikenevat, vaikka ulkoisesti puhuvat. He alkavat oikeasti puhua vasta kun on jo vähän myöhäistä.
*
Mestariohjaajia molemmat, Almodovar & Allen. He osaavat tuoda valkokankaalle ihmisen sisimmän niin, että katsojan sisällä liikahtaa, paljon.
Näiden ohjaajien innoittaja, Ingmar Bergman oli Suuri Mestari, jolle Almodovar ja Allen kilvan kumartavat.
*