lauantai 30. huhtikuuta 2011

Ylpeyttä ja ennakkoluuloa vappuaaton illassa

Matthew Macfadyen, Mr. Darcy
*
Vappuaattoillan tv-elokuvana tuli jälleen Joe Wrightin ohjaama Ylpeys ja ennakkoluulo vuodelta 2005.  Joe Wright ohjasi kaksi vuotta myöhemmin Atonementin, jolle ominaista on tarkka ajankuvan piirtäminen ja muutaman henkilöhahmon korostaminen elokuvassa. Myös tässä Ylpeys ja ennakkoluulossa hänen ohjaajajälkensä on tarkkaa, hieman ulkopuolelta havainnoivaa. Wrightin luottonäyttelijöihin kuuluu mm. Keira Knightley, joka säteilee tässä vuoden 2005 elokuvassa, kuten myös Atonementissa vuodelta 2007..

Keira Elizabeth Bennettinä
*
Tämän linkin alla kohtaus, joka lumoaa minut, aina. 

Mielestäni Matthew Macfadyen (s. -74) oli erittäin hyvä valinta Mr. Darcyksi, vaikka olimmekin jo saaneet oman Darcymme Colin Firthistä samannimisestä tv-sarjasta.
Macfadyen on Darcyna vakava, vähäsanainen, mutta pehmeä. Silloin kun hän loppujenlopuksi puhuu, tulee hänen suustaan kauniita lauseita. Sellaisia, jotka on tarkoitettu vain rakastetulle. Juuri sellaisia sanoja voi kuulla linkin alla olevasta kohtauksesta.
Miehellä on kaunis ääni. Minä lumoudun aina kun kuulen kaunista englanninkieltä puhuttavan äänellä, jollainen Matthew Macfadyenilla on.

Iloista ja ihanaa vappua teille kaikille !

***

torstai 28. huhtikuuta 2011

William & Kate -kuume taitaa iskeä

William & Kate by Mario Testino
(Kuva täältä)

Olen huomenna perjantaina tv:n ääressä heti klo 11 kun häät Lontoossa alkavat.
Minulla on töistä vapaapäivä! 
Ajattelin ensin, että nämä Brittien kuninkaalliset häät eivät niin kiehdo, sillä hääpari ei herätä niin paljon tunteita kuin Victoria ja Daniel viime kesänä. Mutta sittenkin, sentään Dianan poika menee naimisiin !!!

 Joten nautitaan kuninkaallisesta loistosta ja bongaillaan vieraita!
Muistelen haikeudella myös Dianaa..

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Remember me - ensirakkautta isäsuhteiden varjossa

Robert Pattinson & Emilie De Ravin Remember me-elokuvassa
*
Pidän pienimuotoisilta vaikuttavista perhedraamoista, joissa tapahtuu kuitenkin isoja asioita.
Remember me vuodelta 2010 on juuri sellainen.
Oman elämäntilanteeni vuoksi olen nyt aiempaa enemmän kiinnostunut nuorten ihmisten elämästä. (esikoistyttäreni on nyt 15, ja nuorempikin jo pian 12).
Ja kun mukaan keitokseen laitetaan vielä sellaisia aineksia kuten avioero, uusperheet, koulukiusaaminen, läheisen kuolema; olen ihan myyty sellaiselle elokuvalle.


Robert Pattinson (s. -86) tekee tässä elokuvassa erittäin koskettavan ja uskottavan nuoren, 21-vuotiaan miehen roolin. Hän kipuilee Pierce Brosnanin näyttelemän isän kanssa, mutta myös tyttöystävänsä isän kanssa. 
Nuori mies on kiihkeä, hieman angstinen, mutta niin herkkä ja rakastunut. Hän puolustaa kiihkeästi koulukiusattua siskopuoltaan, työskentelee kirjakaupassa opiskelun ohessa ja lupaa koko ajan lopettaa tupakoimisen.

Remember me on rakkauselokuva. Se onnistuu tavoittamaan ensihuuman tunteet, hellyyden ja sen puhtaan ilon mitä rakastuminen aiheuttaa.


Elokuvan alkupuolisko on Dawson's Creek-tyylistä aikuistuvien ihmisten elämää käsittelevä draama, ja vähän komediakin. Mutta sen sävyt tummenevat koko ajan loppuaan kohden. Ihan loppu oli minulle suuri yllätys. Samoin myös ihan alku. Tarkoituksella en ollut lukenut elokuvasta mitään, ja yllätyin totisesti. 

Minulle tuntemattoman ohjaajan, Allen Coulterin, elokuvan ehdoton vahvuus olivat näyttelijät: nuorten Robert Pattinsonin ja Emilie De Ravinin (s.81) lisäksi näyttelijäkaartiin kuului ihailtavasti mm. Lena Olin, Chris Cooper ja aiemmin mainittu Pierce Brosnan, joka onnistui jälleen kerran vakuuttamaan minut aitoudellaan ja karismallaan. Elokuva korostaakin erityisesti lasten ja isien suhteita. Se onkin aiheena vähemmän käsitelty. Tuoretta ja tervetullutta elokuvissa.
Mutta tämä elokuva olisi hyvin toisenlainen jos sen pääosassa ei olisi
Robert Pattinson. Niin se vain on.

Jälleen kerran, Remember me on myös New York-elokuva.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Marilynin ajatuksia

*
Marilyn Monroe: Välähdyksiä, sirpaleita

Luen silloin tällöin kirjaani, joka on niin henkilökohtainen tilitys Marilynista itsestään, että lukijana luulen aina hetken ymmärtäväni mitä hän on ajatellut. Tulen usein surulliseksi Marilynin elämänvälähdyksiä lukiessani.
Mietin miten monin eri tavoin hän olisi voinut elää. Hän rakasti New Yorkia ja viihtyi siellä hyvin. Silti hänen täytyi olla Hollywoodissa. Mietin miksi toiset ovat vahvempia irrottautuman kaikesta sellaisesta mikä ei tunnu heille sopivalta. Eikö rahalla saakaan kaikkea, eikö vapauttakaan.

Näen kirjan muistiinpanoista naisen, joka kirjoitti koko ajan muistivihkoja täyteen ajatuksia, runoja, kirjeitä, pohdiskeluja. Se on ihan eri nainen kuin se kuva mikä meille vieläkin yritetään hänestä välittää.
*
Näin hän kirjoitti:


 Elämä - kuljetat minua kumpaankin suuntaasi
Riipun jollain lailla pää alaspäin
enimmäkseen, mutta lujana kuin hämähäkinseitti
tuulessa - elän enemmän kylmässä kimmeltävässä
huurteessa.
Mutta helmikoristeisissa säikeissäni on värit, jotka
olen kerran nähnyt maalauksessa - voi elämä, 
ne huijasivat sinua.
*
Marilynin kirjailijapuoliso Arthur Miller on sanonut vaimostaan:

'Jäädäkseen henkiin hänen olisi pitänyt olla kyynisempi tai ainakin lähempänä todellisuutta.Sen sijaan hän oli runoilija, joka seisoo kadunkulmassa ja yrittää lausua säkeitään väkijoukolle, joka raastaa vaatteet hänen yltään.'
*
Tulen palaamaan vielä myöhemminkin tähän Välähdyksiä, sirpaleita-teokseen. Huomaan, että yhdellä kertaa ei vin pysty; se on niin runsas, koskettava, ja paikoin ahdistavakin.
.
Täältä löytyy syvällinen arvostelu kirjasta.

Keväistä Pääsiäistä !

Sitruuna-marenkipiirakka
*
Tässä juuri pyöräytin sitruuna-marenkipiirakan näin pitkäperjantain kunniaksi.
Ohje löytyy mm. täältä.
Pitkältä tuntuva loma tulee pitämään sisällään Elizbeth Taylorin elämäkerran lukemista, elokuvia kotona ja ehkä elokuvateatterissa (jos uskaltaudun joukkoon). 
Mutta tässä vaiheessa toivotan kaikille ihania, keväisiä pääsiäispäiviä.
Palataan taas ihan pian.

*

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Selma 2 vuotta

Tänään on rakkaan Selmamme 2-vuotispäivä. 

Muistatteko vielä tämän kuvan vuodelta 2009:
Tässä kuvassa Selma on ollut meillä muutaman päivän, se on reilun kahden kuukauden ikäinen. Uni maistui, ihan kuin pienellä vauvalla.
Nyt Selma on jo iso tyttö. Kuva on viime kesältä.
Selma on siro ja pieni kissa, hän painaa vain noin 3 kg. 
Vauhtia, ruokahalua ja persoonaa on senkin edestä. 
Tänään tarjoilemme Selmalle katkarapuja.
*

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Silmälaseissa vain on jotain..

Aika harva elokuvanäyttelijä käyttää silmälaseja enää nykypäivänä. Suurimmalta osalta likinäköisistä on luultavimmin leikattu silmät laserilla näkeviksi. Kaukaisia muistoja ovat vain ne ajat ja tarinat, joita James Deaninkin likinäköisyydestä on kerrottu. Se, että hän aina siristeli silmiään nähdäkseen paremmin ja että hän laittoi aina silmälasit päähänsä kun kamera sammui, sillä hän oli todella voimakkaasti likinäköinen. 
Tämänkin kollaasin kuvista osalla on silmälasit rooliensa vuoksi eli Colin Firth A Single Man-elokuvassa ja Gregory Peck Kuin surmaisi satakielen-selokuvassa. Johnny Depp ja James Dean ovat kuvissa ihan omana itsenään. 
Kyllä ovat komeita ja niin vetäviä laseissaan.
*
Pitää kai maanantain piristykseksi laittaa vielä yksi aika kuuluisa rillipää:

Prinssi Daniel & Kruununprinsessa Victoria
*
 Mukavaa Pääsiäisen odotusta kaikille !


sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Sunnuntaiklassikko: Elokuvamusiikki

Sunnuntaiklassikon
tämän viikon teema on Elokuvamusiikki. Sellainen, joka on varta vasten sävelletty elokuvaan.
*
Sen verran monta vuotta on kulunut Brokeback Mountain-elokuvasta, että uskallan sen tähän laittaa. Ja Brokebackistahan tuli heti täydellinen klassikkoelokuva. Jos minulta kysytään kymmenien vuosien kuluttua yhtä suosikkielokuvistani, tulen vastaamaan silloinkin, että Brokeback Mountain.
Elokuvan musiikin on säveltänyt argentiinalainen Gustavo Santaolalla.
Hänen säveltämäänsä musiikkia olemme saaneet kuulla mm. sellaisissa upeissa elokuvissa kuin Babel, 21 grammaa, Amores Perros, ja viimeisimpänä Biutifulissa.
*
*
Tämä musiikki ei unohdu koskaan mielestäni. Musiikki kuvastaa sitä saavuttamattoman rakkauden surua, josta koko elokuva kertoo.

Sofia Coppolan Somewhere


Tämänkin Sofia Coppolan 
Somewhere-elokuvan
ohitin elokuvateatterikierroksella,mutta nyt oli sen aika. Ja hyvä aika olikin.
Uppouduin täysin Coppolan luomaan maailmaan. Siinä maailmassa ei puhuta paljoa, asiat ihan kuin liukuen tapahtuvat. Sofia Coppola (s.-71) kertoo dvd:n lisämateriaalin haastattelussa halunneensa tehdä runsaan ja räiskyvän Marie Antoinetten jälkeen minimalistisen ja yksinkertaisia asioita sisältävän elokuvan. Siinä hän onkin onnistunut täydellisesti. 
*
Juoni on yksinkertaisuudessaan loistava. Käsikirjoitus on Sofian itsensä.
Stephen Dorffin uskottavasti näyttelemä Hollywoodin suuri filmitähti - Johnny - elää filmitähden odotusten mukaisesti: viinaa, naisia ja huumeita riittää, eikä miehellä ole edes kotia. Hän asuu kuuluisassa Chateu Marmont-hotellin sviitissä. Elokuva on myös aidosti kuvattu kyseisessä hotellissa. 
Johnnylla on 11-vuotias tytär Cleo (loistava Elle Fanning), jonka lapsuuden hän on ohittanut viettäessään rellestävää elämäänsä. Tytär tulee kuvioihin yllättäen ja koko elokuva kertookin isän ja tyttären läheisistä, aidoista väleistä. Reipashenkinen ja kunnollinen tytär saa isänkin miettimään elämäänsä. Johnny huomaakin elämänsä olevan täysin absurdia ja yksinäistä.
*
Rakastuin elokuvaan täydestä sydämestäni. Sen hitaisiin, pitkiin ottoihin ja viipyileviin tunnelmiin. Tytär on Johnnyn elämään kuin raikas tuulahdus. Johnny alkaa nähdä elämänsä yhtenä suurena tarpeiden tyydytyksenä, hän ei edes tee omia päätöksiään - siitä huolehtivat managerit ja sihteerit. Katsojana melkein huudan tylsistyneelle Johnnylle, että 'Osta rahoillasi koti!, tee pesä johonkin sensijaan, että asut hotellissa!' Mutta Johnnyn pitää kulkea vielä oma polkunsa, hänen pitää vielä hetki näytellä filmitähti-Johnnya ennenkuin hän voi ryhtyä aidoksi ihmiseksi ja isäksi.
*
Stephen Dorff
*
Elle Fanning

Isän ja tyttären hienoja yhteisiä hetkiä uima-altaalla sukellellen..
Stephen Dorff (s.-73) ja Elle Fanning (s.-98) ovat mainio ja ammattitaitoinen pari. 
*
Somewhere sai viime vuonna Venetsian filmifestivaalien pääpalkinnon, mutta kaikki eivät silti ole pitäneet elokuvasta. Se on herättänyt monenlaisia tunteita; toiset kriitikot ovat sanoneet tylsistyneensä kuoliaksi elokuvaa katsoessaan. Sanoisin, että he eivät ole malttaneet pysähtyä ja sukeltaa filmitähti-Johnnyn maailmaan. Se Hollywood-maailma on rujo ja ruma, kaiken kimalluksen takana on yksinäisyyttä, huumeongelmia, vääristynyttä seksuaalisuutta.. Ja kaikkea saa rahalla.
*


Tämän elokuvan lisämateriaali kannattaa ehdottomasti katsoa. On ihanaa nähdä Sofia Coppola tekemässä elokuvaansa: hänellä on usein vauva sylissään, koiria parveilee kuvauspaikalla ja näyttelijät ylistävät hänen vahvaa läsnäoloaan ja rauhallisuuttaan! Hänellä on lämpimät välit kaikkiin työntekijöihinsä.
Juuri sellainen kuva minullakin on Sofia Coppolasta, jonka elokuvia ihailen ja rakastan.



*

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Omistan laulun eräälle joka löysi rakkauden

 Morrissey
laulaa rakkaudesta. Koskettavasti, kuten vain brittimies voi..
Tämän laulu on ystävälleni, joka löysi aidon rakkauden ja menee nyt naimisiin. 
Tämä laulu on siis hääparille.  Onnea toivotan niin paljon kuin vain pystyn toivottamaan !

 
*
Olen myöhäisherännäinen Morrisseyn suhteen. Olen tiennyt hänet jo kauan, mutta ihan äskettäin hän vasta kolahti minuun. Hänen äänessään on jotain tuttua, haikeaa, suloista.
Hänen oikea nimensä on Steven Patric Morrissey, irlantilaisia sukujuuria omaava viisikymppinen britti, joka jo kauan kauan sitten julistautui vegetaristiksi ja eläinten oikeuksien kiihkeäksi puolestapuhujaksi.
Suorasanaisten laulajien ihannointini siis jatkuu. Viime viikolla ihailin Dixie Chicksin naisia, jotka julistivat mm. George W. Bushin pannaan. Samaa on tehnyt Morrissey muutama vuosi sitten.


torstai 14. huhtikuuta 2011

Mihin Puu-elokuva katosi ?

The Tree - Puu - Charlotte Gainsbourg
*
Odotin tätä australialaista Julie Bertucellin Puu-elokuvaa tulevaksi elokuvateattereihin.
No tulihan se, ja viipyi tasan viikon ohjelmistossa. Juuri sillä viikolla kävin katsomassa Black Swanin ja menetin sitten tämän kehutun draamaelokuvan.
Pitää odottaa dvd:n julkaisua. Harmi, että hyvät draamaelokuvat pysyvät ohjelmistoissa usein niin vähän aikaa. Samoin kävi Nicole Kidmanin tähdittämälle Rabbit Holelle aiemmin tänä talvena. Molemmat käsittelevät kuolemaa. Se ei ole kai monillekaan kevyttä perjantai-illan leffanautintoa aiheena. Minua se ei haittaa. Saan usein kuolemaa käsittelevistä elokuvista itsekin jotain, kenties jopa uutta näkökulmaa oman läheisen kuoleman käsittelyyn.
Ja kuten Rabbit Holessa ja tässä Puussa, kuolema on osa elämää, vaikka se niin raskasta onkin aina omakohtaisesti hyväksyä.
*
Tässä elokuvan traileri:

Mielipiteitä elokuvasta otetaan vastaan heiltä, jotka ovat sen nähneet.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Elizabeth Taylor & James Dean

James & Elizabeth
Jättiläisen kuvaustauolla vuonna 1955.
Dean on 24-vuotias ja Taylor 23-vuotias. Ajatella kuinka nuoria he ovat!
Vähän ajan kuluttua tästä kuvasta, oli James Dean kuollut.
Elizabeth sai elää pitkän ja vaiherikkaan elämän.
 
 

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Mietteitä Nuoresta kapinallisesta

Rebel without a cause - Nuori kapinallinen vuodelta 1955
Natalie Wood & James Dean
*
Katsoin lauantai-illan päätteeksi Teemalta Nuoren kapinallisen.
Edellisestä katsomiskerrasta onkin vuosia aikaa. En muistanutkaan kuinka mahtipontisen synkeä elokuva onkaan.
Elokuva tuntuu keskittyvän hyvien ja pahojen välienselvittelyyn, ja ilmassa on koko ajan väkivallan uhka. Näin 2000-luvun silmin katsottuna elokuvan nuoret ovat kovin aikuismaisen näköisiä ja nuorten vanhemmat taas näyttävät ikälopuilta harmaapäiltä. 


Katsoinkin Nuoren kapinallisen tällä kertaa lähinnä näyttelijäsuoritusten vuoksi.
James Dean on traagiseen tyyliinsä ahdistunut, rakkautta janoava nuori. Deanin kasvot olivat kuin luodut valkokankaalle, niin kaunis hän oli. 
Natalie Wood on elokuvassa nuori ja nätti lapsinainen, joka kapinoi ilman omaa vahvaa identiteettiä pahisten puolella, vaikka sydän sanoisi muuta.
Nuoren kapinallisen sykähdyttävin rooli on kuitenkin 16-vuotiaalla Sal Mineolla. Hänen kasvonsa ja eleensä kuvastavat kaiken tukahdutetun. 50-luvulla ei vielä suoraan puhuttu homoseksuaalisuudesta, mutta piilotetusti kuva kuitenkin sai kertoa tunteista.
*

James Dean kuoli syyskuussa 1955 ja Nuori kapinallinen tuli Yhdysvalloissa ensi-iltaan lokakuussa.
Nicholas Rayn ohjaamasta Nuoresta kapinallisesta tuli legenda jo James Deanin traagisen kohtalon vuoksi.
Miksi tämän elokuvan näyttelijäkolmikon kohtalo oli niin traaginen. Sitä on myös julkisuudessa paljon pohdittu. Ehkä se oli vain sattumaa. Dean oli kuollessaan vain 24-vuotias. Sal Mineon kohtalo oli kuolla 37-vuotiaana puukotuksen uhrina ja Natalie Woodin mystisestä hukkumiskuolemasta vuonna -81 spekuloidaan vieläkin. Hän oli kuollessaan 43-vuotias.
*
Nuori kapinallinen on selkeästi 50-luvun kuvaus, mutta kyllä siitä yhä löytyy teemoja, jotka sopivat tähänkin päivään. Sukupolvien välinen kuilu pysyy aina nuorison ja vanhempien välillä.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Vahvoja naisia, jotka eivät kuvia kumartele - Dixie Chicks

Aloitetaan viikonloppu musiikilla.
Ai että tykkään kun vahvaääniset naiset soittavat itse kitaraa, banjoa, viulua..
Ja kertovat kaikenlisäksi mitä ovat asioista mieltä.
Nämä naiset - Natalie Maines, Martie Maguire ja Emily Robison
ovat uhmanneet julkisesti jopa George W. Bushia, ja saivat kärsiä siitä bändinä useamman vuoden ajan yleisökadon muodossa. Mutta Dixie Chicksin naiset seisovat sanojensa ja mielipiteidensä takana, aina.

Tässä studioliveversio heidän suuresta hitistään
Not Ready To Make Nice
Laulu taitaa hyvinkin kertoa siitä, että 'vieläkään en ole valmis mielistelemään ketään'.
*
*

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Johnny Depp, Annie Leibovitzin ja Patti Smithin silmin

*
Annie Leibovitz on kuvannut taas Johnny Deppiä,
tämä kuva on tämän vuoden tammikuulta ja löytyy 
Vanity Fairista, johon Patti Smith teki haastattelun Johnnysta.
En ole saanut lehteä käsiini, mutta kiinnostaisi kyllä.
Lehden kansi näyttää tältä:

Johnny on ollut taitavien naisten käsittelyssä,
ja varmasti nauttinut kun kuvaajana on häärinyt Leibovitz 
ja haastattelua on tehnyt legendaarinen Patti Smith.
*
Kohti keskiviikkoa siis näillä kuvilla.
Johnnyssa on kyllä särmää ja karismaa, nämä kuvat tuovat sen hyvin esiin.
On sitten viiksistä mitä mieltä tahansa :D
*

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Almodovaria ja Allenia

Olen lainaillut taas kirjastosta ahkerasti sekä kirjoja että elokuvia. Se on oikeastaan jokakeväinen traditioni. Niinpä yöpöytäni pursuaa kirjoja ja hylly elokuvia.
Päätin katsoa hieman vanhempia tuotoksia ohjaajilta
Pedro Almodovar & Woody Allen.
*

Almodovarilta katsoin vuoden 1991 palkitun Korkeat korot - High Heels. (En ole sitä ennen nähnytkään).
Jo sen suomenkielinen kansiteksti lupaa sen olevan mestariteos. Siltä se myös tuntuu ja näyttää.
Almodovar käsittelee dramaattisesti ja tunteella äidin ja tyttären etäistä ja vaikeaa suhdetta. Juonessa äiti (näyttelijä Marisa Paredes) on kuuluisa, ulkomailla pitkään asunut laulaja, joka jätti tyttärensä Espanjaan tämä ollessa pieni. Tyttärenä näyttelee valovoimainen, hyvin paljon Juliette Binochea muistuttava espanjalainen Victoria Abril.
Elokuvan juonessa tapahtuu myös murha, ja syyllistä etsitään, mutta silti Korkeissa koroissa kaikki muu vie huomion. Elokuvassa Victoria Abrilin näyttelemä tytär jopa viittaa Ingmar Bergmanin vuoden -78 mestariteokseen Syyssonaatti, jossa myöskin on keskiössä kuuluisa äiti ja vähälle huomiolle jäänyt tytär. Näin ohjaaja Almodovar on saanut luontevasti ujutettua mukaan suuren ihailunsa Bergmania kohtaan.


Almodovarin maailma on värikäs ja katsojaa hämmästyttävä. Keitoksessa on mukana paljon aineksia; tunteilua, kyyneleitä, petosta, juonittelua ja rakkautta. Ja paljon puhumista. Erotiikka on Almodovarin elokuvissa aina ronskia, mutta myös hauskaa, joskus jopa surkuhupaisaa.
*
Myös Woody Allen on nimennyt innoittajakseen Ingmar Bergmanin. Allenin vuoden 1978 elokuvassa Sisäkuvia - Interiors ihailu Bergmania kohtaan myös näkyy. Elokuva on hyvin näytelmällinen ja askeettinen, etenkin kuvitukseltaan. Minulla ainakin tuli mieleeni jokin näkemäni Bergmanin paljon puhetta ja vähäeleisyyttä sisältävä elokuva.

(Diane Keaton, Marybeth Hurt, Kristin Griffith)

Sisäkuvia on selkeästi 70-luvun tuotos. Hieman sen ulkoiset puitteet pistävät silmään: ihmiset pukeutuvat kummallisen elottomasti ja vanhanaikaisesti, kaikki tupakoivat sisällä ja jopa näyttelijöiden silmälasit ja miesten parrat pistävät silmään.
Elokuvan aihe sensijaan on kestänyt hyvin aikaa. Allen on käsikirjoittanut kolmen sisaren tarinan hyvin näytelmälliseksi, tarinassa puhutaan paljon, mutta myös vaietaan.
Sisäkuvia on perheen tarina, joka ei selittele liikaa. Katsojan on heti alussa tajuttava, että epätasapainoinen vanhempi rouva on tytärten äiti, mielen sairautensa kanssa painiskeleva surullinen hahmo. Perheen isä on aina suosinut tiettyä tytärtä, siitäkin osittain johtuen siskokset ovat etäisiä ja kilpailuhenkisiä toisiaan kohtaan. 
Sisäkuvien maailmaan on yhtäaikaa sekä vaikea että helppo uppoutua. 

Woody Allen valitsi legendaarisen Geraldine Pagen (1924-1987) näyttelemään perheen tytärten mielisairasta äitiä. 
Rooli nouseekin elokuvassa keskeiseksi. Lopulta kaikki kiertyy äidin ympärille.

 Allen ei päästä katsojaa helpolla ja rivien välistä on luettava paljon.
Toisin kuin Almodovar, joka leväyttää näkyville kaiken!
Allenin Sisäkuvissa mikään ei ole iloista ja hauskaa. Kaikki ottavat itsensä ja elämänsä niin vakavasti. Kun taas Almodovarin Korkeissa koroissa itketään paljon, välillä jopa krokotiilin kyyneleitä, mutta tunteiden annetaan pursuta. 
Allenin Sisäkuvien hahmot vaikenevat, vaikka ulkoisesti puhuvat. He alkavat oikeasti puhua vasta kun on jo vähän myöhäistä.
*
Mestariohjaajia molemmat, Almodovar & Allen. He osaavat tuoda valkokankaalle ihmisen sisimmän niin, että katsojan sisällä liikahtaa, paljon.
Näiden ohjaajien innoittaja, Ingmar Bergman oli Suuri Mestari, jolle Almodovar ja Allen kilvan kumartavat.
*


perjantai 1. huhtikuuta 2011

Rumer laulaa Arethasta

Laulajatar Rumer, s. -79

Mistä näitä upeita naislaulajia oikein satelee - 
no Briteistä tietenkin.
Kuulin, että Rumer olisi tulossa ensi kesän Pori Jazzeihin esiintymään. Hienoa.
Rumer on syntynyt Pakistanissa, mutta on Britannian kansalainen.
Hänen ääntään on verrattu mm. Karen Carpenteriin. Minusta hänen äänessään kuuluu myös hieman Dusty Springfieldiä..
Kuunneellaan:

*

Häivähdys kesää

Tänään, harmaana kevätpäivänä, kun lunta on vielä metrien kinokset, on kiva ajatella tulevaa kesäkuista pientä matkaani
Tanskaan, tarkemmin sanottuna Kööpenhaminaan.


Tulen muutaman päivän ajan astelemaan näitä rappusia, sillä valitsin minulle ja nuorimmaiselle tyttärelleni majapaikaksi hurmaavalta vaikuttavan majatalon, joka sijaitsee kaupungin ulkopuolella.
Kööpenhamina on tuttu paikka, mutta viime käynnistä on hurjan paljon aikaa.
 Nyt haluan tutustua myös tanskalaisiin ihmisiin ja siihen tarjoutuu nyt mahdollisuus majataloa pitävän pariskunnan myötä.
Talossa on kuulemma kissakin.
Ja polkupyörät saamme käyttöön.
*