Elena Anaya & Antonio Banderas
Pedro Almodovarin Iho jossa elän on ohjaajalta niin vahva teos, että se tulee uniin ja ajatuksiin.
Yhtään turhaa hetkeä ei elokuvassa ole.
Jokainen siirto on loppuun asti mietitty, kuin kirurginveitsen tarkkaa työtä.
Mitä ajatella elokuvasta, joka käsittelee arkoja, veitsenteräviä aiheita.
Se kuristaa välillä kurkkua. Se saa voimaan pahoin.
Itken hysteerisesti, mutta vain sisälläni, kyyneltäkään en vuodata.
Katson elokuvaa lähes yhtä kylmän analyyttisesti kuin päähenkilö, plastiikkakirurgi Robert (Antonio Banderas) on kostonhimoisessa luonteessaan.
Ajoittain olen yhtä pelokas kuin elokuvan Vera (Elena Anaya), joka on kestänyt paljon, ihan kaiken.
Silti ihmettelen mistä Almodovarin elokuvan lämpö johtuu. Koen, että ohjaaja on tarttunut tärkeään aiheeseen. Hän tuo sen esille lähes shokeeraavalla tavalla, ja silti elokuva on taideteos.
Mitään pikkusievää ohjaaja Almodovar ei koskaan ole tehnytkään, mutta tästä elokuvasta puuttuu lähes kokonaan myös se ronski musta huumori, jota hänen elokuvissaan yleensä aina on.
Iho jossa elän on kylmänkalsea trilleri. Monella eri aikatasollakin polveileva tarina raiskauksista, kostosta, kidnappauksesta, jopa Tukholma-syndroomasta. Onko aina niin, että siepattu ihastuu jossain vaiheessa sieppaajaansa? Onko se silti häilyvä tunne. Onko siepatulla kuitenkin aina se lopullinen halu vapautua.
Iho jossa elän antaa toivoa. Kaikille maailman kidnapatuille sieluille.
Mutta sitten kun tuntuu, että oikeus tapahtuu, nousee mieleen lisää kysymyksiä.
Pahuudesta. Kostosta. Ja aina vain siitä ihmisen pahuudesta.
Kukaan ei saisi riistää toiselta ihmiseltä mitään!
Ei ruumista, ei sielua, ei henkeä.
Ei tästä pohdinnasta nyt tulee selvyyttä.
Menen katsomaan elokuvan tällä viikolla toisen kerran, vaikka en oikein haluaisi.
Menkää tekin. Silti.
Elokuvassa on myös huumaavan hienoa musiikkia:
*
Espanjan ylpeys, Concha Buika, esiintyy elokuvassa mm. tällä laululla.