maanantai 31. lokakuuta 2011

Iho jossa elän

Elena Anaya & Antonio Banderas
Pedro Almodovarin Iho jossa elän on ohjaajalta niin vahva teos, että se tulee uniin ja ajatuksiin.

Yhtään turhaa hetkeä ei elokuvassa ole.
Jokainen siirto on loppuun asti mietitty, kuin kirurginveitsen tarkkaa työtä.
Mitä ajatella elokuvasta, joka käsittelee arkoja, veitsenteräviä aiheita.
Se kuristaa välillä kurkkua. Se saa voimaan pahoin. 
Itken hysteerisesti, mutta vain sisälläni, kyyneltäkään en vuodata.
Katson elokuvaa lähes yhtä kylmän analyyttisesti kuin päähenkilö, plastiikkakirurgi Robert (Antonio Banderas) on kostonhimoisessa luonteessaan.
Ajoittain olen yhtä pelokas kuin elokuvan Vera (Elena Anaya), joka on kestänyt paljon, ihan kaiken.
Silti ihmettelen mistä Almodovarin elokuvan lämpö johtuu. Koen, että ohjaaja on tarttunut tärkeään aiheeseen. Hän tuo sen esille lähes shokeeraavalla tavalla, ja silti elokuva on taideteos. 
Mitään pikkusievää ohjaaja Almodovar ei koskaan ole tehnytkään, mutta tästä elokuvasta puuttuu lähes kokonaan myös se ronski musta huumori, jota hänen elokuvissaan yleensä aina on.

Iho jossa elän on kylmänkalsea trilleri. Monella eri aikatasollakin polveileva tarina raiskauksista, kostosta, kidnappauksesta, jopa Tukholma-syndroomasta. Onko aina niin, että siepattu ihastuu jossain vaiheessa sieppaajaansa? Onko se silti häilyvä tunne. Onko siepatulla kuitenkin aina se lopullinen halu vapautua.
Iho jossa elän antaa toivoa. Kaikille maailman kidnapatuille sieluille.
Mutta sitten kun tuntuu, että oikeus tapahtuu, nousee mieleen lisää kysymyksiä.
Pahuudesta. Kostosta. Ja aina vain siitä ihmisen pahuudesta.
Kukaan ei saisi riistää toiselta ihmiseltä mitään!
Ei ruumista, ei sielua, ei henkeä. 

Ei tästä pohdinnasta nyt tulee selvyyttä.
Menen katsomaan elokuvan tällä viikolla toisen kerran, vaikka en oikein haluaisi.
Menkää tekin. Silti.

Elokuvassa on myös huumaavan hienoa musiikkia:
*
Espanjan ylpeys, Concha Buika, esiintyy elokuvassa mm. tällä laululla.



tiistai 18. lokakuuta 2011

Elokuva-ajatuksia, teatteria ja musiikkia

Pernilla August
*
Eilen Dame Helen Mirren julkisti Kööpenhaminassa Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saajan:
Pernilla Augustin ohjaama Sovinto vei voiton, mielestäni täysin oikeutetusti. Sovinto on ollut yksi tämän vuoden riipaisevimmista katsomistani elokuvista. Susanna Alakosken Sikalat-romaaniin pohjautuva elokuva on vahvojen ja herkkien näyttelijöiden elokuva. Outi Mäenpää ja Ville Virtanen näyttelevät hurjalla vimmalla. Myös Ruotsin ylpeys Noomi Rapace tekee elokuvassa hienon roolityön.


*
Missä olet Ralph Fiennes ?
Sinua kaivataan.
Piti ihan tarkistaa imdb:stä mitä Fiennes filmaa tällä hetkellä.
Tulossa on mm. James Bondia ja Charles Dickensin romaanifilmatisointia..Siihen asti on katsottava uudelleen jokin upean Fiennesin aiempi roolityö, esim. Lukija tai Valkoinen kreivitär. 
*
 En ole elokuvateatteriin asti päässyt elokuvia tänä syksynä katsomaan. Nyt olen käynyt ihastelemassa teatteria ja tanssitaidetta. Mukavaa vaihtelua, ja elämykset ovat olleet sykähdyttäviä. Mietin myös tulevia konsertteja ja keikkoja: Chisu olisi tulossa kaupunkiin parin viikon kuluttua. Legendaarinen Hector olisi kiertueella joulukuun aikana. 
Muut kuulumiset ovat luettelomaisesti:
töissä yt-neuvottelut, työttömyyden pelkoa, opiskelun miettimistä, rakkautta, elämän ihastelua ja ihmettelyä, herkistelyä, fiilistelyä ja matkakuumeilua. 
Kaikesta jossain vaiheessa muutenkin kuin luettelona.

Ja tässä se, joka teki aikamoisen vaikutuksen istuessani teatterin katsomossa:
Dostojevskin Rikos ja rangaistus, sijoitettuna nyky-Pietariin


Lämpimiä ajatuksia,
Sooloilija
*

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Yhtä Spotifyta

Täällä on nyt ihminen, joka ei kuuntele enää kotioloissa radiota eikä perinteistä cd-soitinta.
Löysin Spotifyn ihmeellisen maailman, ja se on ollut menoa siitä lähtien.
Koko ajan soi. Mitä mieleen tulee. Ja kaikkea löytyy.

Chisun uusinkin. Kiitos ihanalle Chisulle hienosta levystä. Niin kypsät sanoitukset.