Elokuva Blind Date on pääosanäyttelijä Stanley Tuccin ohjaustyö ja hengentuote. Elokuva on vuodelta 2008 ja se on juuri tullut videovuokraamoon.Alkuasetelma lupaa paljon: on pitkään yhdessä ollut pariskunta (Tucci&Clarkson), kuollut tytär kertojaäänenä, vanhempien eloonjäämistaistelu, surusta selviytyminen ja keskinäisen rakkauden säilyttäminen. Teemat saivat minut kiinnostumaan, mutta toteutustapa ei. Pitkästyin jo alkumetreillä. Elokuvassa on jännä tunnelma; koko ajan ollaan vanhaa tunnelmaa henkivässä baarissa punaviinien, kynttilöiden ja vanhan, rahisevan musiikin parissa.
Pariskunta yrittää kohdata toisiaan roolien avulla.. Räväkältä tuntuva aihe ei lähde elokuvassa lentoon. Ei tule intohimoa eikä tunteiden paloa. Kun tuli on sammumaisillaan, on sitä erittäin vaikea elvyttää uudelleen roihuksi.Elokuvassa on jotain hyvin viehättävää, mutta sen saamattomuuden tunnelma tekee olon epämukavaksi. Aihe tuntuu päälleliimatulta ja teennäiseltä. Elokuva Blind Date etenee kuin elämäkin joskus: mitään ihmeellistä ei tapahdu. Sokkotreffitkään eivät tahdo oikeassa elämässä koskaan onnistua.
Stanley Tucci on monien mainioiden sivuroolien mies, nyt omassa elokuvassaan pääosassa. Pidän miehestä, hän on juuri niitä persoonallisia miesnäyttelijöitä, joita maailma kaipaa kaiken sliipatun ja muokatun rinnalle. Lupsakan oloinen aikuinen mies, joka ei ole pitkä eikä hoikka, italialaista nenää ei ole kavennettu, ja karvojakin pursuaa joka huokosesta, paitsi päälaella. Oikein elävän oloinen mies.Tucci valitsi naispääosaan ystävänsä Patricia Clarksonin ja hyvin valitsikin. Lapsensa kuolemasta kylmettyneen naisen rooli on kuin luotu eteeriselle aikuiselle naiselle, paljon hehkutetulle Clarksonille. (kuvassa yllä näyttelijät omina itsenään).
Traileri tässä.
Eli ei huono elokuva, mutta ehkä vähän mitäänsanomaton. Katsoin sen sunnuntaiaamuna yksinäni, välissä paistoin sämpylöitä. Ehkä elämänmakuinen tunnelmani vaikutti elokuvan katsomiseen. Ehkä yöllä olisin paremmin virittäytynyt elokuvan tummanpuhuvaan maailmaan.
Stanley Tucci on syntynyt 11.11.60, Patricia Clarkson 29.12.59.
