Lars von Trierin Melancholia on vakavan masennuksen kuvaus.
Olisiko Melancholiassa tarvinnutkaan olla laajamittaista tarinaa ihmiskuntaa uhkaavasta jättiplaneetasta.
Olisiko Kirsten Dunst loistanut yksinäänkin elokuvan pääroolissa autismin piirteitä omaavana, vakavaan masennukseen vaipuvana nuoren naisena.
Mikä laukaisi nuoren Justinen masennuksen?
Miksi se aktivoitui juuri hääpäivänä?
Ehtikö hän parantua juuri kun kaikki oli loppumassa?
Masennus kuvattuna Melancholiassa:
kun kaikki on kuin harmaata villalankavyyhtiä
kun kävelee eteenpäin, muttei pääse mihinkään
kuin kävelisi vetisellä suolla, joka vetää joka asekeleella syvemmäs
kun on vain yksi ilme eikä peseytyä jaksa
kun ympärillä kaikki tapahtuu hidastetusti
eikä kuule mitään, vaikka kuuleekin
*
Ikuisesti Kirsten Dunstia ihailen tämän roolin vuoksi.
Mutta pitikö minun tämä elokuva nähdä, siitä en ole vieläkään varma.
10 kommenttia:
Suonkurpalla on vettä äänessään...
Tämän traileirin perusteella kiinnostava elokuva.
Multa tämä jää katsomata. Trailerin useamman kerran nähneenä jotenkin luulen, että tämä on mulle liian rankka.
Dunst on kyllä hyvä näyttelijä.
Mä en taida uskaltaa mennä katsomaan...
Ehdottomasti Haluan nähdä -osastoa. Mitä Trieriin tulee, niin minusta hän on kökkö ulosanniltaan kuten ovat monet muutkin ohjaajat. Mutta elokuvistaan pidän juurikin niiden vahvojen tunteiden välittämisen vuoksi.
Hyvin harvat nykyelokuvat saavat aikaan niin isoja tunnekuohuja kuin Trierin. Hän myöskin onnistuu saamaan loistavia näyttelijöitä elokuviinsa sekä heistä irti niin vahvaa tunnetta, että katsojaa lähes huimaa.
Terveisiä Tampereelta nääs, salasana löydetty :)
Itse ajatte
Leena, sinun pitää tämä joskus katsoa. Ehdottomasti.
Birgitta, oli tämä aika rankka, mutta kestin sen, vaikka se jäikin pyörimään mieleen.
Maria, toisaalta kannattaa uskaltaa. Kyse on jostain hyvin ainutlaatuisesta.
Ppi, kyllä, von Trier hallitsee tunnekuohut. Juuri luin, että sekä ohjaaja itse että Kirsten Dunst ovat kärsineet itsekin masennuksesta jossain vaiheessa elämäänsä, joten aihe oli molemmille läheinen.
Ps. kiva kun pääsit kirjautumaan bloggeriin.
Kävin katsomassa tämän pari päivää sitten ja olin aivan otettu. Heti se alun visuaalinen kauneus mahtavan musiikin säestämänä nosti ihon kananlihalle. Muuten pidin elokuvassa kiinnostavimpana sitä kakkososaa, joka fokusoi siihen miten Claire reagoi Melancholian lähestymiseen. Tämä on kyllä nähtävä uudestaan!
Moi!! Siulla on muuten tosi hyvä blogi, mutta kerron, minkä muutoksen tänne haluaisin: Blogisi nimihän on Elämää ja elokuvaa. Kaikki tässä blogissa on elokuvaa oikeastaan.Toivoisin, että kirjoittaisit lisää tytöistäsi ja kissoistasi. Ja muustakin elämästäsi. Siitä on kivempaa lukea kuin elokuvista. Mutta ihana blogi muuten!!
Anne, vieläkö elokuva pyörii mielessäsi? Minulla se oli ainakin viikokn ihan kuin elämässä mukana. Kummallista. Ehkä se on se Von Trierin taika.
Anonyymi, kiitti. Yritän aina ujuttaa sitä elämäänikin tänne väliin. Kuitenkaan liikaa en voi kertoa, sillä silloin tarvitsen melkeinpä muiden ihmisten luvan kertoa asioistani.. No, tietenkin omista mietteistäni ym. voin kertoa avoimesti.
Jospa molempia, elokuvia ja elämää, sopivasti.
Jatketaan!
Kieltämättä se on jäänyt ajatuksiin, jotain sellaista siinä oli...
Hei, näin leffan vasta viime viikonloppuna ja taisin ymmärtää sen ihan eri tavalla.. Justinehan "näki asioita" eli kun hän hääpäivänään näki tapahtumat taivaalla hän ymmärsi että loppu tulee ja tajusi elämänsä mielettömyyden. Mielestäni hän oli ainoa täysijärkinen koko elokuvassa, sen pienen pojan lisäksi. Se rauha miten hän suhtautui maailmanloppuun oli kaunista. Ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva! Jännä että sen voi tosiaan tulkita monella tavalla.
Lähetä kommentti