Tänään kävelin kirjastolle kun näin näkövammaisen miehen kävelevän valkoisen kepin kanssa. Hän oli teatteritalon kohdalla ja käveli suoraan vettä kohti. Olin toisella puolella, torin puolella, ja juuri kun meinasin huutaa tälle sokealle miehelle, niin hän yhtäkkiä käänsi suuntaa kohti kävelytietä ja lähti kävelemään normaalisti kävelysiltaa pitkin. Kävelin häntä vastaan ja huomasin läheltä katsottuna, että kyllä hän ihan oikeasti oli sokea. Vieläkin meinasin todeta hänelle jotain.. Mutta en sitten kuitenkaan sanonut mitään.. Mutta hetken ehdin seurata sydän kurkussa hänen etenemistään. Tarkkailin samalla muitakin ihmisiä. Muutkin huomasivat tämän tapahtuman, ja joku katsoi hieman pitempään, mutta suurin osa jatkoi matkaansa..
Ajattelin vielä kotonakin, että jos olisin sokea, tai vaikka näkisin hämärästikin, en uskaltaisi yksin lähteä kotoani mihinkään. Se tuntuisi hyvin vaaralliselta. Nyt on niin liukastakin. Ja kaikkea yllättävää voi lyhyelläkin matkalla tulla vastaan.
Kuuloasiat taas ovat omassa elämässäni viime aikoina olleet kovasti tapetilla. (Googletin tuon kuvan.) Jos minun vasempaan korvaani kuiskaa tai puhuu normaaliäänellä, en kuule mitään. Jos joku karjuu siihen tuolta kuvan etäisyydeltä, saatan kuulla jotain.. Desibeleistä en juuri nyt tiedä, mutta tämä on tilanne. Sen sijaan oikea korvani kuulee ihan normaalisti..
Sain Oysista tällä viikolla kirjeen, epikriisin, jossa todetaan monia aika ikäviä asioita. Viimeisenä lauseena on ylilääkäri sanellut lauseen, josta pieni itku pääsi kun luin sitä keittiön pöydän äärellä: ' Kuulon suhteen korjaantumista ei enää ole odotettavissa'.
Rupean tässä suunnittelemaan tulevaisuuttani näillä eväillä..
Nightwishin Tuomas Holopainen istui kerran tv-ohjelmassa puolukkametsässä kotiseudullaan Kiteellä äitinsä kanssa ja jutteli rauhallisesti syvällisiä. Ihastuin kertaheitolla. Nightwishin musiikki ei ole minulle läheistä. Periaatteessa pidän bändin äänimaailmasta ja tyylistä, mutta solistit eivät ole miellyttäneet (ei Tarja Turunen eikä nykyinen Anettekaan).
Olen sitä mieltä, että Tuomas voisi siirtyä kokonaan jonkinlaiselle soolouralle ja säveltämisen pariin, mm. elokuvamusiikin säveltäjäksi. En oikein tiedä millä mallilla Nightwish on tällä hetkellä, mutta selvästi jotain skismoja on ilmassa ollut viime aikoina, liittyen lähinnä solisti Anetteen.. Huomasin, että Tuomaksella on jo ihan omat nettisivutkin. Tässä.
Jutuissa Tuomas tunnustautuu eskapistiksi. Minun piti ihan tarkistaa mitä se tarkoittaa. Tiesin kyllä, mutta halusin varmistaa sen oikean tarkoituksen. Itsekin tunnustaudun sellaiseksi. Eskapistit kun usein ovat pettyneitä todellisen arkipäivän elämiseen, eivät oikein siedä stressiä ja pyrkivät usein pakenemaan todellisuutta unien, taiteen, elokuvien, fantasioinnin, mietiskelyn ja joillakin päihteiden kautta.
Meitä eskapistejakin maailma tarvitsee. Toiset ovat sitten niitä jalat maassa, tekijöitä, jotka sietävät arkea masentumatta koskaan. Tunnen sellaisiakin ihmisiä. Nostan hattua heille, mutta samalla arvostan itsessäni juuri näitä ominaisuuksia, jotka minulle on suotu. Tuomas Holopainenkin on juuri tällä luonteenpiirteellä luonut hienoa musiikkia, jota miljoonat ihmiset maailmassa arvostavat.
Se hyvä dokumentti oli nimeltään Maan mainiot ja tässsä siitä pätkä.
Pieni kimppu tulppaaneja, violettiin vivahtavan pinkin sävyisiä, sellaista sävyä, jota olen suunnitellut olohuoneeni seinän väriksi. En ole vielä maalikauppaan asti päässyt väriliuskoja hakemaan.
Samoja sävyjä oli tämänpäiväisessä kirjaostoksessa. Ihastuin ensimmäisenä tämän kirjan kansikuvan väreihin ja sen jälkeen hintaan: kirpputorilta, puolen hinnan pöydästä, hintaa jäi maksettavaksi tasan yksi euro. Kirjassa on hyviä vinkkejä juuri kaikkeen pieneen ompeluun: tyynynpäällisiin, pöytäliinoihin ym. Kuvitus on värikästä ja mielenkiintoista. Suunnittelijoita esitellään..
Tämä Tiricia Guild-aukema miellytti väreiltään eniten. Myös allaolevan kuvan verhokuosi on Designers Guild-mallistoa. Nämä ovat nyt mun värejä.
Nyt on aika hieman keventää. On tullut katsottua niin monta koskettavaa ja mielen syövereihin jäänyttä elokuvaa, että annan niiden nyt muhia taustalla kun poimin tähän muutaman pitkätukkaisen miesnäyttelijän. Monillahan pitkät hiukset ovat olleet vain vaaditun roolin ajan, ja monille miesnäyttelijälle sopiikin paremmin lyhyet hiukset. Mutta Oh Boy! on näissä kyllä katsomista! Siis jos yhtään on viehtynyt miehistä, jolla kiharat hulmuavat tuulessa...
Yläkuvan Daniel Day-Lewis on kai paras esimerkki elokuvasta Viimeinen mohikaani.
Eilen pyysin Hanen blogissa pitkätukkakuvia Hugh Jackmanista, ja hän heti nopeana toteutti toiveeni. (Siitä vähän kumpusi tämä omakin jutttuni). Täältä voi käydä niitä ihailemassa. Hane nimittäin perusti Hugh Jackmanille ihan oman blogin.
Colin Farrell The New World-elokuvassa pitkine hiuksineen edusti yksinäistä vaeltajaa, tämä oli ihana rooli. Elokuva oli hiljainen ja hitaasti etenevä, visuaalisesti hyvin kaunis.
Johnny Depp on monissa rooleissaan pitkätukkainen: Gilpert Grapessa hänellä on punertavat pitkät hiukset, Pirates of Caribbean-elokuvien hiukset ovat osittain rastat ja niissä on helmiä ym. Ja tämä kuva on Pieni suklaapuoti-elokuvasta, jossa hänen hiuksensa olivat myös pitkät, mutta usein poninhännällä..
Orlando Bloom on mielestäni ihan oikeasti paremman näköinen pitkillä hiuksilla. Hänkin on usein saanut näytellä hulmuavilla luonnonkiharoillaan, Pirates- ja Taru sormusten herrasta-elokuvat tärkeimpinä esimerkkeinä. Orlando on viime aikoina ollut vähän esillä, minkähän elokuvan hän on viimeksi tehnyt? Kaivattaisiin jo!
Ja viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, ihan uusi kuva Jake Gyllenhaalista omilla hiuksillaan, omana itsenään. Kasvattaako hänkin johonkin rooliin tällaista kivaa puolipitkää kuontaloa.. Tässä on vähän sellaista suomalaista mäkihyppääjälookia (vrt. Janne Ahonen ja Anssi Koivuranta). Jake on kovasti hoikassa kunnossa myös kasvoiltaan. Anteeksi, tämä on varmaankin paparazzikuva, mutta Jake piileskelee nykyään niin tiiviisti, ettei hänestä paljon ole kuvia julkisuudessa näkynyt. Periaatteenani kun on ollut, etten paparazzikuvia julkaisisi..Ne kun ovat niin huonolaatuisiakin.. Mutta tässä kuvassa näkyvät nyt nämä hiukset..
Klaus Häröjatkaa tällä Uusi ihminen-elokuvallaan koskettavien, pienen ihmisen tarinoiden kertomista. Äideistä parhain kertoi sotalapsen näkökulman ja Näkymätön Elina kertoi pienen tytön elämästä pohjoisessa, rajan pinnassa.
Tässä elokuvassa on pääosassa Gertrud, ja tarina kertoo 1950-luvun alun Ruotsista. Köyhiä suurperheiden tyttölapsia suljettiin asumaan laitoksiin ja heille tehtiin pakkosterilisaatioita, jotta he eivät jatkaisi köyhyyden ja suurperheiden kierrettä. Julma, mutta tosi tarina. Ja vielä Pohjoismaista!
Tämäkin on aika raskas elokuva. Tummasävyinen, mutta hyvin inhimillinen. Koko ajan ihmisen, näiden nuorten tyttölasten puolella, suurta koneistoa; valtiota vastaan. Olot laitoksessa ovat kuin vankilassa, ja karua on. Näyttelijät on 'stailattu' karun näköisiksi.. Tässä maailmassa ei ole iloa eikä hymyä. Pientä inhimillisyden pilkahdusta ja ihmisyyden kunnioitusta on havaittavissa Maria Lundqvistin näyttelemässä ylihoitajassa, vaikka hänestä ajoittain tuleekin mieleen Yksi lensi yli käenpesän-mielisairaalakuvauksen hoitaja, jota Louice Fletcher ansioituneesti näytteli.. Muistatteko?
Tärkeä aihe, mutta niin kovin raskas ja synkkä. Klaus Härö osaa ohjaajana luoda tunnelmia ja maalata maisemia. Ohjaajan jäljestä tulee mieleen Kieslowskin tai Tarkovskin maailma.
(Trailerin linkittäminen ei tänään onnistu jostain syystä..)
Pääosanäyttelijä on tukholmalaisnainen, v-82 syntynyt Julia Högberg. Aika erinnäköinen on roolihahmoonsa verrattuna.
Ensin oli kirpputorilta ostettu sinisävyinen kernikangas, joka löysi keittiössä paikan apupöydän päältä eli vanhahkon 'lastulevykirjoituspöydän' päälle se sujahti mukavasti ja peitti ruman pöydän. Tästä päivästä alkaen tällä pöydällä on nyt tietokoneeni. Työtaso isoni heti reilusti edelliseen. Ja jostain pöydälle alkoi kerääntyä sinisiä esineitä. Tässä minä nyt istun. Olen aika reipas ollut tänään. Kaupasta piti käydä hakemassa antennijohtoa tietokonetta varten, pistoke kun on talon toisessa päässä. Johtoja piti yrittää piilotella, etteivät kaikki seilaisi lattialla. Ja koska kynttilöitä ja tuikkuja ei tulee enää niin paljon polteltua, palaa tässä lyhdyssä ledvalot. Taustalla näkyy ruokapöytä tuoleineen. Harmaaksi maalatusta seinästä pidän tässä asunnossa.
Vuosikausia haaveilin asunnosta, jossa olisi tupakeittiö eli olohuone ja keittiö samassa.. No nyt meillä on se. Ihan kiva, näen kaikkialle yhdestä ja samasta tilasta, jopa tv:n. Ainoastaan lasten makuuhuoneet ovat näkymättömissä, asunnon toisessa päässä.. Ja jos tiskivuori kasvaa, se näkyy sitten olohuoneeseenkin..
Sinisiä hetkiä, sinisiä ajatuksia. Mutta mistä ihmeen alitajunnasta tämä sininen sävy ilmestyi elämääni ja sisustukseen, mietin vieläkin.. Se vain tuli..
(Ainolan puistossa on kovin harmaata ja valkoista tällä hetkellä..)
Eilen opin mm. sen, että ihmisen ja kissan yhdessäeloa on kartoitettu historiassa taaksepäin noin 9,5 tuhannen vuoden taakse, Egyptiin. Sieltä on löydetty hautoja, jossa ihmisen kanssa samaan hautaan on haudattu kissa. Opin myös sen, että kissaa ei ole koskaan pystytty täysin kesyttämään. Tai senhän taisin jo tietääkin. Opin monia asioita. Tietoa tv-dokumentista tuli niin paljon, että suunnittelen jo uusinnankin katsomista.
Eilen seurasin myös Voimala-keskusteluohjelman Hullu rakkaus-teemakeskustelua. Psykologi, elokuvaohjaaja, sosiologi ja lauluntekijä-romantikko (mies) puhuivat rakkaudesta. Keskustelu harhaili yleisesti rakkauden, rakastamisen, mustasukkaisuuden ja sitoutumiskammoisen rakkauden maisemissa. Ihan mielenkiintosta, vaikka vieraat kokivat aiheen niin kiihkeästi, etteivät meinanneet antaa toisilleen suunvuoroa. Uusinta tästä ohjelmasta keskiviikkona 11.3. Ja tässä suora linkki ohjelmaan.
En meinannut uskoa todeksi kun ohjelmassa esiintynyt sosiologi oli tehnyt tutkimuksen ja päätynyt siihen, että MIES kaipaa enemmän romantiikkaa kuin NAINEN. Mies tämän tutkimuksen mukaan siis haaveilee enemmän rakkauksista ja romantiikasta. Siinä keskustelussa joku tokaisikin, että entäs nainen sitten? No, nainen kaipaa eniten jatkuvuutta ja turvaa. Pitää kai katsoa uusintana tämäkin ohjelma (tai tarkistaa tämä asia tuosta Yle Areenan linkistä).
Eilen tein pari hyvää ja yhden huonon löydön kirpputorilta. Kuopus sai hienot ja muodikkaat farkut sekä trendikkään mekon (yhteensä 8 euroa), mutta sitten tulin oikein vihaiseksi, ja oli ihan omaa syytäni, että menin ostamaan minikokoisen hiustenkuivaimen, eurolla. Ajattelin, että esikoiselle kun hänellä on aina hiukset märkinä uintiharrastuksen takia. Olisihan minun pitänyt sitä siellä kirppiksellä kokeilla eli työntää töpseli seinään. Kotona vasta sen tein, ja eihän se toiminut. Ei inahtanutkaan. Ajattelin, että vien myyjän pöytään pienen lapun, johon liimaan sen hänen kirjoittamansa hintalapun. Laitan pienen kirjeen myyjälle siitä, ettei kannattaisi tuoda rikkinäistä tavaraa myyntiin! Siitä jää tosi paha maku suuhun, vaikka asiakkaana menetinkin vain euron. Mietin pitäisikö minun vain unohtaa koko asia ja ajatella, että yhtä paljon rikkinäisen tuotteen ostaminen oli oma vikani. Mutta kun joskus tuntuu, että voisi viedä jonkun asian pitemmällekin. Vaikuttaa pienimuotoisesti johonkin..
Kirpputoritoiminta on nimittäin mennyt aika leväperäiseksi (siis lähinnä nämä itsepalvelukirpputorit): hinnat ovat nousseet, monet vievät likaisia vaatteita myyntiin, pahalle (lähinnä homeelle) haisevia vaatteita raahataan myyntiin jostain kellareista.. Ja sitten on vielä niitä, jotka väittävät, että 'tuote on käyttämätön'. Usein tätä ilmiötä tapaa kosmetiikan kohdalla. Kerrankin tutkailin yhtä ripsiväriä, joka ihan rapisi kuivuuttaan. Silti hintalapussa luki, että 'käyttämätön'. Jotkut jopa kehtaavat laittaa tekstin 'uusi'. Kyllä on monesti kiukuttanut!!!
Kirpputoritoiminnassa vallitsee ihan omat lait. Toimintaa ja myytävää kun ei periaatteessa valvo kukaan.. Kaikenlisäksi purnaisin vielä, että pöytien viikkohinnat ovat nyt pilvissä. 29 euroa/viikko on kiskurihinta, varsinkin sellaiselle, joka myy halpaa tavaraa, esim. t-paitoja eurolla tai pikkuesineitä 0,50-1 eurolla. Siinä saa myydä 30 esinettä tai vaatetta ennenkuin saa edes yhtään voittoa!!
Käyn minä silti aina silloin tällöin näillä kirpputoreilla. Hyvääkin tavaraa ja vaatetta kun on myynnissä. Useimmat myyjät ovat tarkkoja tuotteistaan. Hinnoittelevat kohtuudella ja myyvät vain hyvää tavaraa. Kiitos heille, että löydän mm. lapsilleni tosi hyviä ja muodikkaita vaatteita heidän pöydistään aina silloin tällöin.. Mutta sitten en osta jos saan kaupoista samalla hinnalla. Silloin kirppistuote on hinnoiteltu liian korkeaksi. Esim. mielestäni mikään t-paita ei saa maksaa 3-5 euroa enempää. Ei edes Benettonin t-paita, sillä joku on pessyt sitä kymmeniä kertoja ennenkuin on tuonut sen myyntiin..
Nyt kun takana on syvällisiä kokemuksia hyvistä elokuvista ja mainiosta musiikista niin ehkä väliin on paikallaan postaus... syömisestä...
Löysin kaupasta näitä uutuussipsejä ja heti oli testattava. He, jotka minut läheisesti tuntevat, tietävät viehtymykseni etikkaan. Pidän kaikesta missä on aavistuskin etikkaa. Kotona on aina pullollinen hunaja-omena- tai valkoviinietikkaa. Mistähän tämäkin mieltymys muuten johtuu? Etikkakurkut, etikkaiset salaatit ja nyt siis nämä etikkaiset sipsit. Jano näistä tuli, mutta erittäin maukkaita olivat. Aikuiseen makuun. Lapsiani nämä eivät kiinnostaneet, joten sain rauhassa tuhota pussia. Jälkeenpäin vähän harmittikin..
Mitä minä alkuvuodesta tulin luvanneeksi? Että muutan ruokavaliotani, jätän lihan pois, yritän saada ruokavalioni muuttumaan terveelliseksi ja kenties siinä samalla laihtuisin.. No, lihaa ei vieläkään tee mieli, joten siinä mielessä menee hyvin. Ruokavalio on muuttunut, mutta nyt ei ole laihtumista tapahtunut. Tilalle on tullut jotain.. Hiilihydraatteja leivän muodossa. Ja pastaa menee isot, liian isot, annokset. Sekä sitä paljon puhuttua lohtusyömistä. No, kyllä lohtusyöminen vielä menettelee, toisin on pikkujulkkis Susan Ruususella, hän kun on lohduttanut itseään vähän eri tavalla..Itsensä roskalehdistölle myyden, kuten Elegia eilen nasevasti kirjoitti.
(Kuva thai-ruuasta ei ole minun ottama. Googletettu kuva. Mutta voisin syödä aina tällaista ruokaa jos joku vain laittaisi..) Sanotaan, että hitaasti hyvää tulee, mutta joskus aika menettää merkityksensä. Huomaan ajattelevani, että 'joko nyt on maaliskuu'. Ja kaikenlaiset suunnitelmat ovat menneet mönkään ihan vain sen vuoksi, että on lohtusyönyt. Ja mihin sitä lohtua on tarvinnut.. Sairastamiseen ja sen hyväksymiseen.. Ehkä..
Muistan aina kuinka monikansallisen laihdutusfirman vetäjä sanoi meille laihduttajille, että 'tekosyitä ei saa olla. Kaikki syyt ovat tekosyitä'. Siis sille jos laihtumista ei ole tapahtunut juuri sen viikon aikana. En tiedä. Vähän ärsyttää sellainen yksitotinen näkökanta. Ihmisen elämässä kun ehtii tammi-joulukuun aikana tapahtua niin monia asioita. Mutta eteenpäin mennään.
(Klikkaa isommaksi) Tässä on todellinen tilanne siitä kun kissaneitimme näki yhtäkkiä ikkunasta pikkulinnun. Kylläpä tuli kissaan eloa. Sain napattua tilanteesta kuvan niin, että osa sen päästäkin jäi kuvasta pois, mutta itse pidän tästä kuvasta.
Tänään istumme me perheen tytöt tv:n ääressä kun tulee ykköseltä dokumentti Kotikissan historia. Ja aika on klo 19.05.
Ei meitä kovin montaa siellä ollut. Aurinko paistoi ulkona hienosti keskellä päivää. Halusin astua eri maailmaan.. Saksaan, ensin 50-luvulle, sitten -60-, -80 ja -90-luvuille. Ja koko elokuvan päätapahtumat, joita ei näytetty, olivat tapahtuneet toisen maailmansodan aikaan Auschwitzissa..
Elokuvan jälkeen vaeltelin kirpputorilla, kaupassa, ulkona. Kun tulin kotiin, elokuva oli mielessä koko ajan. Istuin iltasella yksin saunassa, heittelin hiljalleen löylyjä ja mietin Lukijan roolihenkilöitä, Hannaa ja Michaelia. Elokuvassa peseydytään paljon, istutaan kylvyssä, kuten yllä kuvassa.
Miten voin kirjoittaa elokuvasta, joka on tällä hetkellä koko elokuvamaailman puheenaiheena. En paneudu tässä juoneen vaan kerron yksityiskohtia, joihin kiinnitin huomiota. Kerron tunnelmista. Ja kenties huudahtelen kysymyksiä, joita se aiheutti.
Kate Winsletin esittämän Hannan suu elehtii paljon, se kuvastaa tunnetiloja. Ahdistus saa Hannan suun tiukaksi ja suupielet alaspäin. Rakastaessaan nuorta ja myöhemmin aikuistunutta Michaelia, hänen suunsa on lempeä ja täyteläinen. Kate Winslet on fyysinen näyttelijä, hänen ruumiinkielensä on vahvaa, ja hän on kameran edessä täysin luonnollinen myös alastonkohtauksissa, joita näytetään katsojalle lempeästi, pieninä annoksina, kauniisti. Katsojaa on suojeltu ja elokuva antaa kuvan, että rakkaus on kaunista ja ainutlaatuista. Niinkuin se tässä tarinassa onkin. Myös oikeassa elämässä, joskus..
Lähes henkeä haukkoen katsoin vuonna -90 (!) syntyneen saksalaisnäyttelijä David Krossin osasuoritusta Winsletin rinnalla. Meilläkö Euroopassa kasvaa tällainen rohkea sukupolvi upeita nuoria näyttelijöitä, jotka tuntuvat pystyvän mihin vain! Tämäkin David Kross on nyt 19-vuotiaana jo lähes uransa huipulla! Ja kuinka suloinen hän onkaan tunteellisuudessaan ja läpi vuosikymmenien kestävässä rakkaudessaan.
Aikuistunutta, keski-ikäistä Michaelia näyttelee Ralph Fiennes, joka on myös huikaiseva roolissaan. Hänestä tulee aina mieleen Englantilaisen potilaan roolihenkilön ehdottomuus rakkaudessaan. Tässäkin oli samoja piirteitä. Fiennes onnistuu olemaan lempeä. Juuri sellainen kuin nuori Michaelkin oli.
Lukijan tarina etenee hienovireisesti ja hitaasti. Aivan kuin kuiskaten. Henkilöitä kunnioitetaan. Hanna ei osaa lukea eikä kirjoittaa, mutta hän pitää sen salassa. Michael lukee hänelle. Sitä on ihana seurata, siinä on jotain hyvin intiimiä. Siinä tilanteessa naisen ja nuoren pojan välinen ikäerokin haihtuu, roolit ikäänkuin vaihtavat paikkaa.
Muitakin, isompiakin salaisuuksia Hannalla on.. Michael vierailee Auschwitzin jo suljetulla keskitysleirillä 60-luvulla. Paikka näyttää karmivalta. Muistan aina kuinka entinen poikaystäväni vieraili inter-railmatkallaan Dachaun keskitysleirillä, Saksassa Mûnhenin lähellä. Hän antoi ymmärtää, että kävellessään keskitysleirin porteista kierroksen jälkeen ulos, hän ei ollut enää sama ihminen. Minulle kävi vähän samoin tullessani ulos Anne Frankin talosta Amsterdamissa, pari vuosikymmentä sitten..
Elokuva saa miettimään monia isojakin kysymyksiä, epätavallisen rakkauden lisäksi. Ovatko sota-ajan tapahtumat ja teot anteeksiannettavissa. Voiko niitä sovittaa istumalla vuosikymmeniä vankeudessa. Kuinka voi elää itsensä kanssa jos tietää olevansa syyllinen. Onko elämä silti aina elämisen arvoista - jos on pienikin pilkahdus toivosta, kenties rakkaudesta, joka kestää läpi elämän.
Pidin tätä elokuvaa rohkeana ja inhimillisenä. Ohjaaja Stephen Daldry ohjasi aiemmin Tunnit-elokuvan, ja näin tässä samoja piirteitä, varsinkin henkilöohjauksen suhteen.
Ja naispääosa-Oscar meni kyllä niin oikeaan osoitteeseen Kate Winsletille tästä roolista !
Monet blogi-ihmiset ovat tämän elokuvan jo nähneet ja siitä kirjoittaneet, mm. Moviebabblingseissa Sari kirjoittaa tästä elokuvasta näin. Ja omassa blogissaan suomeksi.
Traileri elokuvasta tässä heti klikattavaksi: Anteeksi kun tämä menee taas sivupalkkien päälle. En osaa laittaa pienempää videota, enkä osaa poistaa tätä alla olevaa, koska linkki on kadonnut, sen kohdalla on vain tyhjää tässä muokkauspuolella.. Kertokaa joku miten toimia...
Oasis on jo klassikko. Se ponnahti kellaribändinä Manchesterista 90-luvun alussa. Veljekset Liam ja Noel Gallagher olivat työläistaustaisia poikia, jotka rikastuivat yhtäkkiä kun heidän saundinsa löydettiin. Pojat tulivat ankeasta lähiöstä, kasvoivat väkivaltaisen isän varjossa ja olivat pikkurikollisia. Ja sitten tuli menestys! Menestys oli tosi huimaa Euroopassa, mutta Amerikka ei lämmennyt, pojat kun olivat pikkuisen liian huonoja käyttäytymään, kiroilivatkin julkisesti..
Ihastuin Oasikseen jo silloin kun tämä Wonderwall soi joka paikassa, mutta lähemmin tutustuin bändiin vasta 2000-luvun alussa. Liam Gallagher (s.-72) laulaa ihan omalla tyylillään, jossa olen kyllä aina kuullut vaikutteita mm. Beatlesilta. Ehkä melkein kaikki brittibändit pitävät Beatlesia esikuvanaan.. Isoveli Noel on se 'aikuisempi' (s. -67), joka on säveltänyt bändin useimmat laulut.. Oma suosikkini on aina ollut tämä. Ja myös tämä. Pidän enemmän Noelin lauluäänestä, se on jollain tapaa vivahteikkaampi..
Livebändinä tämä on aivan ehdoton ykkönen! He ovat vetäneet valtavia stadion- ja festarikeikkoja, niitä olen jonkin verran dvd:ltä katsonut. Bändiin kohdistuva hurmos on aivan mahtavaa katsottavaa.
Oasikselle kävi kuten monelle 'liian suurelle' bändille.. Sen suosio laantui, eikä oikein koskaan palannut entiselleen. Bändi on yhä voimissaan ja tekee musiikkia, mutta ei samalla mittakaavalla kuin 90-luvun puolivälissä.. Gallagherin pojatkin ovat tulleet jo miehen ikään ja vakiintuneet viettämään perhe-elämää.. Ja nauttivat bändinä arvostuksestaan, joka heille on suotu..
(Lisäys myöhemmin: video on liian iso kooltaan tähän, menee sivupalkkien päälle.. Pitää seuraavaan klassikkoon yrittää laittaa hieman pienempänä..)
Taas ja onneksi sai heittää ennakkoluulonsa romukoppaan! Luulin, että Control-elokuva kertoo punkhenkisen bändin remuamisesta ja laulajan itsetuhoisesta kuolemasta.. Mutta mutta.. Control on valokuvaajana tunnetun hollantilaisen ohjaajan Anton Korbijnin tyylikäs kunnianosoitus Joy Division-bändille ja varsinkin sen nuorena kuolleelle laulajalle, Ian Curtisille. Elokuvan käsikirjoitustiimissä ja tuotannossa on häärinyt Curtisin leski Deborah Curtis, ja myös tytär Natalie Curtis on osallistunut elokuvaan. Tytär on valokuvaaja.
Harvoin näkee näin tyylikästä mustavalkoista elokuvaa. Näkee, että ohjaaja on valokuvaaja. Hienoja maalauksellisia varjojen ja valojen leikkiä on kuvissa, jonkin verran hidastettuja kohtauksia, muistin syövereistä kaivautuvia näkyjä, hetkiä elämästä ja kuolemasta..
Ian Curtis oli herkkä ja taiteellinen runoja kirjoittava poika jo nuorena. Hän haaveili koko ajan, ja kun hän hyvin nuorena tutustui vaimoonsa Debbieen, menivät he naimisiin melkein samantien. Ian elää koko ajan rakkauden ja romantiikan kaipuussa. Hän sanoo elokuvassa vaimolleen, että 'tehdäänkö lapsi?' ja vaimo vastaa, että 'tehdään vaan'. Niinpä he saavat tyttären, Natalien.
Joy Division-bändistä tulee koko ajan tunnetumpi, se keikkailee myös Englannin ulkopuolella. Ian sairastuu kuitenkin epilepsiaan, johon ei tunnu löytyvän kunnon lääkkeitä 70-luvun lopulla, vaikka hän syö neljästä purkista lääkkeitä tunnollisesti.
Brittinäyttelijä Sam Riley elää Ian Curtisin roolin, hän on Ian Curtis ! Hymytön ja herkkä nuori mies, joka kärsii koko ajan riittämättömyyden tunteestaan ja sairaudestaan, johon ei löydetä lääkitystä. Hänen vaimonaan on herkkä ja persoonallinen Samantha Morton.
Ian Curtis kuoli toukokuussa vuonna 1980, vain 23-vuotiaana. Kuvassa yllä oikea Ian Curtis.
Alakuvassa näyttelijä Sam Riley omana itsenään. Yhdennäköisyys on huimaa!
Joy Divisionin ehkä tunnetuimman biisin video tässä.
Valokuvaaja Natalie Curtisin nettisivut tässä. Kuva yllä on Natalien kuva elokuvan näyttelijöistä: Sam Riley, Samantha Morton ja Alexandra Maria Lara. Tämä otos kuvastaa hyvin elokuvan kolmiodraamatunnelmia. (Ja kun elämä on usein tarua ihmeellisempää niin Sam Riley seurustelee Alexandra Maria Laran kanssa. He asuvat yhdessä Berliinissä. Rakkaus syttyi elokuvan kuvauksissa. Sam Riley on syntynyt vuonna -80, samana vuonna, jolloin Ian Curtis kuoli.)
Tämä elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Näin yöllä unta, joka yhdistyi tämän elokuvan tapahtumiin. Rakkaus, elokuva ja elämä yhdistyivät unessani merkillisellä tavalla. Selkiytti omassa ajattelussakin jotain.. Elokuvan voima ja mahti voi olla kummallinen.
Vieläkään en ihan fanita Joy Divisionin musiikkia, mutta huomaan, että sillä on ollut suuri merkitys hyvin monelle brittibändille, joka on ponnistanut kuuluisuuteen Joy Divisionin ja Ian Curtisin jälkeen. Aihe jatkukoon huomenna Sunnuntaiklassikossa..
Tämän päivän saldo: sain peilin seinälle vaaka-asentoon. Joulun aikanahan se lepäili pystyasennossa ja se oli koristeltu jouluvaloin. Näkymä peilistä on kaappiriviä, vähän tylsää.. Kynttelikön siirsin kuitenkin tuosta ylähyllylle, tuli liian jouluinen fiilis näin maaliskuussa. Kynttilät ovat viininpunaiset, liian tummat kevääseen.
Olen hitaasti siivonnut ja sisustanut tänään. Eli on kevät. Ulkona kävellessä tuli hiki, takin vuorikangas tarttui käsivarsiin kiinni, paksun takin alla kun oli pelkkä t-paita. Aurinko on paistellut harson läpi. Tämä plussakeli on niin hankala kun ilman lakkia ja käsineitäkään ei oikein viitsisi vielä liikkua, mutta villapipo on ihan liikaa! Aurinkolasejakaan ei ole vielä etsitty esille..
Ja nämä kaksi elokuvaa tarttuivat mukaan tänään kirjastosta. Nyt mietin, että 'entten tentten'; Klaus Härön Uusi ihminen vai Anton Korbijnin Control. 50-luvun tarinaa köyhästä Ruotsista, pakkosterilisaatioista ja nuoren naisen selviytymisestä VAI 70-luvun Manchesterin musiikkipiirejä, Joy Division-bändin Ian Curtisin elämäntarinaa. Miten tulikin valittua kaksi aika synkkää ja ihmismieltä riepottelevaa elokuvaa. Yksi komediakin olisi vaihtoehtona. Ehkä se kuitenkin, eli Aprilin juhlat (Pieces of April). Ja huomenna sitten oikeasti elokuviin. Sitten pidän taas vähän paussia.. Eihän sitä tiedä jos vaikka vähän ompelisin jotain..
(Pikkulasimaljassa, joka on oikeasti tuikuille tarkoitettu, on Duelloja, ihan parhaita!)
No nyt on kuopuksen kanssa 'korkattu' uusi ompelukoneemme. Väkersin tämän mekon barbielle. Kuopus suunnitteli ja minä yritin ommella. Kun työ oli tehty ajattelin, että olisi kannattanut aloittaa vaikka pöytäliinan reunojen ompelemisella. Todella vaikeaa oli ommella tällaista pientä pukua, eikä sitä voi kovin läheltä katsoakaan, mutta lapsen mielestä puvusta tuli ihana.
Seuraavia projekteja jo suunnitellaan. Äitini luota saimme kassillisen pitsinauhoja ja kankaita. (Kaikkia ompeluksia en aio täällä esitellä, tämä ensimmäinen nyt piti laittaa, jo lapsenkin mielestä..)
Katriina listasi suosikkielokuviaan kautta aikojen omassa postauksessaan, ja siihen moni tarttui. Olen aiemmin listaillut suosikkejani nais- ja miesnäyttelijöistä, teinpä kerran listaa kaikkien aikojen suosikkitv-sarjoistakin. Listoja on vaikea tehdä. Ne elävät ja muuttuvat elämän mukana. Ensi vuonna listani voisi näyttää taas ihan erilaiselta.
Ja kuten Katriinakin totesi; nuoruuden suosikit eli ne vanhat mustavalkoelokuvat eivät enää sykähdytä niin kuin silloin. Nyt lista koostuu melko uusista, korkeintaan 20 vuotta vanhoista elokuvista. (Yksi poikkeus on omalla listallani). Ehkä se johtuu siitäkin, että vaikka ennen oli vahvoja näyttelijöitä niin elokuvien tekemisen tekniikka oli vielä lapsenkengissä. Nykypäivän elokuvat ovat usein jo visuaalisestikin niin upeita kokemuksia, puhumattakaan karismaattisista näyttelijöistä. Joka vuosikymmenellä on omat tähtensä ja näyttelijänsä. Kaikki eivät jaksa elokuvateollisuuden koneistossa. Moni huippunäyttelijä on tänään painunut unholaan ihan omasta tahdostaan.
Mutta tänään, maaliskuun 5. päivä 2009, sain kootuksi tällaisen listan eli
Kaikkien aikojen suosikkielokuvani:
* Brokeback Mountain (ohj. Ang Lee 2005)
* Atonement (ohj. Joe Wright 2007) * Kolme väriä - Sininen (ohj. Krzystof Kieslowski 1993)
* In the Mood for Love (ohj. Wong Kar Wai 2000)
* Englantilainen potilas (ohj. Anthony Minghella 1996)
* Piukat paikat (ohj. Billy Wilder 1959)
* Piano (ohj. Jane Campion 1993)
* Tunnit (ohj. Stephen Daldry 2002)
* Babel (ohj. Alejandro Gonzáles Inárritu 2006)
* Ranskalaisen luutnantin nainen (ohj. Karel Reisz 1981)
* Neljät häät ja yhdet hautajaiset (ohj. Mike Newell 1994)
* Lost in Translation (ohj. Sofia Coppola 2003) * Hannah ja sisaret (ohj. Woody Allen 1986)
* Pianisti (ohj. Roman Polanski 2002)
* Äideistä parhain (ohj. Klaus Härö 2005)
* Boys Don't Cry (ohj. Kimberly Peirce 1999)
(Kuvassa Englantilaisen potilaan Kristin Scott Thomas ja Ralph Fiennes). (Yläkuvissa Boys Don't Cryn Hilary Swank sekä Atonementin James McAvoy ja Keira Knightley)
Huomasin, että listaani tuli 16 elokuvaa, ja lista olisi jatkunut vielä.. Näkemättä tältä vuodelta on vielä mm. Lukija, Herttuatar, Painija, Changeling ym. Joten lupaan tehdä ensi vuonna tähän aikaan uuden listan. Katsotaan mahtuuko listaan yhtään tämän vuoden elokuvaa. Kiva kun jaksoitte lukea tänne asti pitkää listaa..
Kuvassa päivän tärkeimmät asiat.. Väsymyksestä ei voi ottaa kuvaa, mutta se on se ykkösfiilis. Aika monen muunkin blogissa kun olen kierrosta tehnyt..
Kirjastosta otin summissa tuon Susan Sarandonin elokuvan Ice Bound. Vasta kotona luin takakansitekstit ja tutustuin aiheeseen. Voisin sanoa, etten ole koskaan nähnyt Susan Sarandonilta huonoa elokuvaa, eikä tämäkään pettänyt. Pidän aina tositarinoista. Minusta on jännä ajatella, että jollekin ihmiselle on tapahtunut juuri ne asiat, josta elokuva kertoo.
Tämä Ice Bound kertoo keski-ikäisestä lääkäristä, joka matkaa vuoden ajaksi etelänavalle, lääkäriksi tutkimusasemalle. Tottuminen uuteen ympäristöön, pieneen yhteisöön ja kylmään ilmaan vie aikansa, mutta suurin tottuminen on siihen, että tämä Jerri Nielsen löytää kyhmyn rinnastaan ja sairastuu rintasyöpään.
Yhä enenevässä määrin olen alkanut pitää pienimuotoisista, hyvin tehdyistä elokuvista. Niissä ei ole takana valtavaa koneistoa markkinointeineen vaan näyttelijöiden annetaan rauhassa rakentaa roolejaan. Ohjaaja saa rauhassa rakentaa pieteetillä maisemansa. Ylilyöntejä ei tapahdu ja yksityiskohdat on tarkkaan mietitty.. Kuten tässäkin elokuvassa, josta en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Susan Sarandon on jo parin vuosikymmenen ajan kuulunut suosikkeihini, hän tekee niin täysillä ja tarkasti kaikki roolinsa. Siksi hän on niin upea ja läsnä. Hieno näyttelijä.
Rooibos-tee on maistunut tuoreen pullan kera. Jaksoin leipoa pienen pullataikinan ja pyöräyttää korvapuustit.
Vietän siivous- ja sisustuspäivää, mutta aina välillä pitää istahtaa nettiin huilaamaan. Ja mitä kaikkea maailmasta löytyykään: mm. tämä New Yorkissa asuva 8-vuotias poikakissa nimeltään Ugly Bat Boy. Voi raasua. Se on kuulemma kiltti ja ihana kissa, mutta sen ulkonäkö on todella raju. Se asustelee eläinsairaalassa ja siitä on tullut pieni julkkis; ihmiset tulevat sitä katsomaan ja ottamaan kuvia. Minusta se tuntuu pahalta, kuin se olisi näyttelyesine, friikki, jota tullaan kauhistelemaan. Toivon, että New Yorkilaisen eläinsairaalan henkilökunta ei rahasta tällä kissalla ja toivon, että sille suodaan hyvä elämä.
Voitin kaksi lippua Seppälän nettiäänestyksen kautta tähän Himoshoppaajan salaiset unelmat-elokuvaan. Näytös oli tänään tiistaina ja esikoisen kanssa lähdettiin elokuviin. Elokuvateatterin salissa meitä oli vastassa Seppälän edustaja, jolta kumpikin saimme omat kassimme, joka sisälsi tavaraa (suklaata, hajuvettä, seinäkalenterin, etukuponki..). Ja sitten alkoi elokuva. Kiva fiilis. Sali oli täynnä naisia, ehkä muutama mieskin puoliskonsa mukana.
Aamun sairastin huimausta ja pahoinvointia, luulin, etten tokene iltapäiväksi ollenkaan, mutta niin vain olo parani. Parasta omaan hieman ankeaan olotilaani oli katsoa suurelta valkokankaalta kauniita ja trendikkäitä vaatteita, shoppailua, New Yorkia, kauniita ihmisiä jne.. Elokuva ei oikein kuitenkaan lähtenyt lentoon, toisin kuin esim. ensimmäinen Bridget Jones, joka nauratti paljon kun sen näki ensimmäisen kerran. Tämä 'Himoshoppaaja' oli sellainen pikkuhauska, ihan vähän vain kriittinen hömppä, jossa oli paljon ennalta-arvattavia tilanteita; törmäilyä lasioveen, paha sai palkkansa, hyvyys voitti jne.
Parasta tässä elokuvassa oli kaksi asiaa: suomalaisuuden korostaminen ja sivuosan näyttelijä, Kristin Scott Thomas. Suomalaisuus näyttäytyi eksoottisena ja kaukaisena asiana. Pääosan RebeccaBloomwood - himoshoppaaja väitti työpaikkahaastattelussa osaavansa suomen kieltä, ja siitä revittiin muutama hauska kohtaus kun eräissä juhlissa tavattiin sitten ihan oikea suomalainen.. Kristin Scott Thomasin rooli ranskalaisena muotilehden päätoimittajana oli suorastaan herkullinen. Kristin oli hyvä valinta rooliin, hänhän asuu Ranskassa ja puhuu ranskaa täydellisesti, joten englannin puhuminen ranskalaisella aksentilla sujui häneltä erinomaisesti.
Itse pääosan Rebeccaa näytteli Isla Fisher ihan mukiinmenevästi. Hän näyttää tavalliselta tytöltä, vaikka onkin kaunis. Häneen on helppo kenen tahansa nuoren aikuisen naisen samaistua. Sellaisen, jonka himona on shoppailu ja luottokorttien vinguttaminen. Minä en ole kohderyhmä. (Mietin mistä tämä Isla on tuttu, googlettamalla hoksasin, että hän on Sasha Baron Cohenin eli Ali G:n vaimo, näytteljä, joka ei vielä ole ihan iso nimi, mutta takana on jo kuitenkin elokuvia ja tv-sarjoja).
Mutta olisinko ostanut itse liput tähän elokuvaan.. Jos olisin ostanut, olisi ehkä vähän harmittanut, että panosti rahansa juuri tähän elokuvaan, koska näkemättä on vielä liuta Oscareillakin palkittuja elokuvia. Pitää mennä niihin sitten ihan rahalla maksaen.. Kiva oli voittaa liput ja saada vielä krääsääkin kotiin. Mm. Espritin hajuvettä..
Sain magneettikuvauksen tulokset. Niissä ei näkynyt mitään hälyyttävää. En saanut varsinaisesti mitään virallista diagnoosia, tautimääritystä, jolla olisi numerosarja. Ohi numerosarjojen sain kuitenkin loppuelämän diagnoosiksi hyvänlaatuisen asentohuimauksen, huonokuuloisuuden ja tinnituksen. Joten näiden oireiden kanssa minun on opittava elämään. Ne eivät ole esteenä millekään työlle, mutta kuitenkin minun kannattaa välttää hälypaikkoja juuri työssä, sillä se lisää stressiä. Ja stressi lisää tinnitusoireita. Tällä hetkellä se vasen korva, joka ei kuule lainkaan, siis soi ja humisee.
Lääkärin on helppo sanoa, että 'vältä hälytyöpaikkoja'. Kun ei ole paljon muutenkaan paikkoja mistä valita. Miten voin työpaikkahaastattelussa sanoa, että 'juu, työ sopisi mulle oikein hyvin, mutta poistakaa hälyäänet, ihmisjoukot, kiire ja stressi tältä työpaikalta..'.
Tuo laittamani otsikko pitää sisällään suurta ironiaa. Olen tietenkin onnellinen, etten ole vakavasti kuolemansairas, mutta elämänlaatu ei ole kovin korkea näilläkään pikkudiagnooseilla.
Olen vajavainen ja nämä ovat nyt ominaisuuksiani. Nyt pitää pikkuisen käpertyä sängyn pohjalle.. Ja koska olin niin reipas lääkärin vastaanotolla, niin nyt kotona vähän itkettääkin. Olen terve, mutten kuitenkaan. Sitä pitää vähän sulatella..
Edit. myöhemmin: istuskelin youtubessa etsimässä tunnelmiini sopivaa musiikkia (ja kenties jo seuraavaa sunnuntaiklassikkoa), kun törmäsin tähän lauluun. Sen sanoitukset osuivat tunnelmiini ja video on kuvattu talvisessa kauniissa Helsingissä. Laulun sanoissa sanotaan, että 'kyllä se jää kantaa'. Sillä asenteella tässä yritetään mennä elämää eteenpäin: rohkeana astuen uusiin seikkailuihin, kyllä se jää kantaa..
Jos vielä vähän muistellaan, kaihomielin, juuri Oscarilla postuumisti palkittua Heath Ledgeriä.. Tänään tulee yllättävästi JIM-kanavalla klo 21.00 tunnin mittainen australialaisten tekemä dokumentti Heathista. Sen sanotaan olevan asiallinen ja ylistävä henkilökuva liian nuorena poisnukkuneesta näyttelijästä, joka dokumentin mukaan sai ehkä liian paljon, liian varhain.
Aion ehdottomasti katsoa tämän ohjelman tänä iltana. Jospa se tarjoaa jotain uuttakin, koska on Heathin 'maanmiesten' tekemä.
Upeiden naislaulajien sarja jatkukoon täällä sunnuntaiklassikoissa.
Patti Smithille oli aikansa omassa elämässäni. Se oli silloin kun olin 16-20-vuotias. Silloin Pattin ääni, sanoitukset ja tyyli kolahtivat. Hän jäi persoonana hieman etäiseksi, oli erikoisen, hieman pelottavankin näköinen. Mutta suurella tunteella laulettu Because the night, belongs to lovers.. teki minuun juuri silloin suuren vaikutuksen eli -80 luvun lopulla..
Laulu on selvä klassikko! Tämä koskettaa minua yhä. Ja olen löytänyt Patti Smithin uudelleen.
Patti Smith on runoilija, muusikko, toimittaja, feministi, äiti, leski. Hän tekee intohimolla kaikkea mihin ryhtyy ja on hyvin arvostettu muusikkopiireissä. Mm. R.E.M.:n Michael Stipe, Pattin ystävä, on nimennyt hänet yhdeksi suurimmaksi innoittajakseen.
