Nyt olen sitten katsonut Pariisin varpunen - Edith Piaf-elokuvan. Maailmalla elokuvan nimi on La vie en Rose. Ihan oikeaan osoitteeseen meni pääosa-Oscar tänä vuonna eli Piafia näytelleelle ranskattarelle Marion Cotillardille.
Elokuvassa oli paljon tunteellisia ja järkyttäviä hetkiä. Ja kaikki niin tosia! Ajankuvat ja lavastus hienoja. Ja mikä musiikki! Mutta kokonaisuutena elokuva hyppi aikakaudelta toiselle ja Piafin elämässä pyöri paljon ihmisiä, joita itse en kyllä tuntenut etukäteen. Tiesin aiemmin, että Piaf oli seurustellut jonkun nyrkkeilijän kanssa jne. Eli hatarin tiedoin lähdin elokuvaa katsomaan eikä se ihan avautunut kaikilta osin.
Minua häiritsi elokuvassa jokin...Enkä vielä ole selvittänyt, että mikä siinä häiritsi. Ehkä se, että se oli tyypillinen elämäkertaelokuva, jossa on alku ja loppu, jonka kaikki tietävät. Elämäkertaelokuvia on mielestäni vaikea katsoa elokuvina, sillä ne eivät jätä taiteellisuudelle tai erilaisille näkemyksille sijaa. (Siksi esim. odotan innoissani Bob Dylanista kertovaa elokuvaa I'm not there, jossa Dylania esittää eri episodeissa eri henkilöt, mm. Heath Ledger ja Cate Blanchett!).
Etsin oikeasta Edith Piafista tämän kuvan, jossa hän on onnellisimmillaan nyrkkeilijämiehensä Marcel Cerdanin kanssa. Sekin, että Marcel kuoli lento-onnettomuudessa, oli niin traagista, ja niin liikaa!!! Huomaa kuvassa Piafin kehutut, kauniit kädet. Tosiaan, ne ovat siron kauniit!
Edith Piafin elämä oli alusta alkaen niin traagista, että kun hän vihdoin tuli maailmalle kuuluisaksi ainutlaatuisella lauluäänellään ja sillä elämäntarinalla niin häntähän rakastettiin!
Elokuvassa Piafia haastattelee nuori toimittajanainen juuri ennen hänen kuolemaansa ja kysyy kysymyksen: "Kuka on ollut uskollisin ystäväsi?". Ja Piaf vastaa ytimekkäästi, että " Kaikki tosiystävät ovat uskollisia".
Kävin Edith Piafin haudalla Pariisissa, Père Lachaisen hautausmaalla, vuonna 1986. Hautamonumentti on kaunis, mutta vaatimaton perhehauta, ja sitä ympäröi aina tuoreet kukat, ruusut varsinkin.
