Kyllähän sitä silloin tällöin äitinä miettii, että millaista se on lapsen elämä 2000-luvun Suomessa, Oulussa, kerrostalon asukkaana.. Tänään asia pohditutti enemmänkin kun piti vähän poliisina käydä pihalla suojelemassa omaa ja muiden pieniä isommilta teinipojilta.
Joillakin lapsilla, usein 10-13-vuotiailla, ei ole kerrassaan mitään tekemistä koko 2,5 kuukauden kesäloman aikana. Mitä järkeä on koulujen loppua toukokuun lopussa ja jatkua taas elokuun puolivälissä! Suurin osa lapsista maleksii yksin ja kaverien kanssa päivät kun vanhemmat ovat kokopäivätöissä. Ongelmiahan siitä tulee!
Nyt olen ihan onnellinen, että olen työtön ja pystyn oikeasti viettämään aikaani lasten kanssa. Kummallakin tyttärillä on kaverinsa, ja jopa samassa talossa, joten kyläily ja pihalla leikkiminen on helppoa ja vaivatonta. Mutta sitten pihalle tulee lauma vieraita lapsia muista taloista, ja he ovat isoja teini-ikäisiä poikia järkyttävine kielenkäyttöineen. Pienemmät jäävät heidän jalkoihinsa ja teinipojat kiusaavat pienempiä: sellaista pientä; eivät anna keinua jne. Mutta mistä minä voin tietää milloin se pieni kiusaaminen ylittää tietyn rajan, jos en ole paikalla koko ajan vahtimassa. Koko ajanhan minä en voi vanhempana istua siinä pihalla. Lapsille pitää suoda vapaus leikkiä ja olla keskenään, mutta mutta...
Tänään sattui kyllä niin ikäviä tapauksia, että ajattelin heti muuttaa, hakea asuntoa jostain syrjäiseltä seudulta, jossa lähimmät naapurit olisivat pitkän matkan päässä. Mutta sitten lapsilla ei olisi niitä kavereita, joista nyt niin kovasti pitävät. Ja muutkin asiat vaikeutuisivat kun ei ole autoa jne..
Tästä asiasta minä tänään sain verenpaineen kohoamaan. Eikä se ole laskenut vieläkään normaalitasolle.
Nuorimmaisen lähtiessä pariksi päiväksi reissuun isänsä kanssa, lähdimme esikoisen kanssa pyöräilylle ja sanoin hänelle, että 'otappa tämän päivän blogikuvat'. Ja ihaniahan niistä tulikin. Laitan tähän perään vielä yhden otoksen. On meillä ihan nätti kaupunki ja tämäkin puisto ihan vieressä, mutta sitten on niitä lieveilmiöitä ..
8 kommenttia:
Voih!!!
Niitä poikasiaan yrittää aina suojella kaikelta.
Ja auta armias kun silti joku kiusaa tai maailma satuttaa heitä!
Ymmärrän surusi.
Toivottavasti teidän elonne saa jatkua rauhaisasti...
*hali*
Juuri sanoin miehelle että nyt riittää tämä maailmalla olo,taidan samantien syödä sanani.
Meidän lapset ovat joutuneet elämään todella suojattua elämää, että joutuvat tuollaisen kohdatessaan liian kovaan kouluun ja ovat vielä niin pieniä.
Toivottavasti piharauha säilyy.
Lapsuus kerrostalossa -teemaa olen minäkin joutunut pohtimaan. Omat lapseni tosin ovat vielä niin pieniä, että leikkivät eri paikoissa kuin "isotpojat" eikä kiusaamista ole ainakaan vielä tullut vastaan.
Koska olen itse asunut lapsuuteni omakotitalossa, sydämeni itkee usein verta sen takia, etten voi tarjota lapsille samanlaista "idylliä", kuten omaa pihaa, lähimetsää jne. Toisaalta eiväthän lapset edes osaa kaivata muunlaista asuinympäristöä eikä kerrostalossa sinänsä mitään vikaa olekaan. Itse sitä vaan haluaisi tarjota lapsilleen mahdollisimman turvallisen elämän. (Tulipas sekava sepostus.)
Kai kerrostaloasumisessa ja omikotiasumisessa on puolia ainakin ne kaksi. Itse kasvoin kerrostalossa Tampereen keskustassa ja en olisi onnellisempaa lapsuutta voinut saada.
Talossa oli a ja b-rappu ja niiden keskellä piha. Ankea kylläkin (mutta vasta aikuisena sitä arvioiden!) mutta lapsia oli valtavasti, parikymmentä sopivan ikäistä ja silloin aikuiset - toistenkin vanhemmat- puuttuivat asioihin eikä meitä isommatkaan kiusanneet sillä seuraukset tulivat heti. Ei tarvittu poliisia, talkkarikin riitti.
Mutta TIETYSTI ajat ovat muuttuneet ihan kaiken suhteen, tämänkin. Minua ei totta vieköön kiehtoisia asua Suomessa lasteni kanssa. Joidenkin asioiden takia kyllä, mutta vaikkapa tämän esilleottamasi asian takia ei sitten ollenkaan.
Minä en tiedä mistä kaikki johtuu ja ketä osoittaa sormella ja mitä asioille voisi tehdä, mutta kun kuulen ystäviltä jatuttavilta mitä meno on 2000-luvun Suomessa mitä tulee lapsiin, nuoriin...mua suorastaan pelottaa.
Tuntuu että siellä on jotakin 13-vuotiaita kunkkuja jotka pelottavat aikuisiakin, jotka tekevät just mitä haluavat ja menevät minne haluavat koska haluavat.Kai niillä vanhempiakin on, muttei se mitään vaikuta.
En mä tässä yritä väittää ettei meidän ympäristössä olisi vaaroja ja ikävyyksiä lapsille, mutta ne ovat kovin erilaisia. Ei meillä ainakaan sitä tarvitse pelätä että "isot pojat" tulevat viemään keinut ja haistattelevat päälle....
Olen usein aika surullisella mielin kun kuulen näistä. Samoin kuin Pikkujuttujen lapset, omani ovat eläneet hyvin suojattua elämää enkä osaa edes kuvitella mitä tapahtuisi jos he olisivat pihalla jossa joutuisi pelkäämään.
Kiitos näistä kommenteista ja empatiasta Hallatar, Pikkujutut,Anne ja Violet. Hyviä pohdintoja.
Olen usein viime aikoina miettinyt mikä joitakin lapsia ja nuoria vaivaa, mikä ahdistaa. Ja mikä on yhteiskunnassamme/kulttuurissamme vikana kun ei arvosteta vanhempia ihmisiä ja lapsia.
Miten voi HYVÄLLÄ lähestyä kiroilevaa ja niskuroivaa nuorta? Olla lempeä ja kiltti, ei, sitä he käyttävät vain hyväksi. Muutenkin tuntuu, että sellainen hyväksikäytön kulttuuri vallitsee..
Ei sinänsä mitään vikaa ole kerrostaloasumisessa, meilläkin on kiva piha ja kivoja ihmisiä, yhteishenkeä on, pihatalkoita (joihin ei kyllä kaikki osallistu), mutta ei tarvitse olla kuin pieni porukka ja yksi johtaja, joka pilaa muilta lapsilta leikin ilon, ulosmenemisen ilon..
Kesä on levotonta aikaa juuri siksi kun lapset eivät ole koulussa. Osa lapsista tosiaankin vaeltelee pihoissa vihaisina ja nälkäisinä, taskut pursuavat rahaa ja karkkia..
Itsekin olen asunut lapsuuttani sekä omakotitalossa että kerros- ja rivitalossa. Kaikki olen kokenut ihan mukavaksi, mutta omakotitalossa oli tietty oma vapaus pihalla..
Suurin vapaus oli mummola. Aika on varmasti kullannut muistot, mutta mummolassa oli kesäisin aina mukavaa, vaikkei mummo ja pappa ihmeemmin ohjelmaa järjestäneetkään. Paistettiin lettuja, kitkettiin kukkapenkkejä, leikittiin kukkakauppaa.. Onneksi omat lapseni saavat elää sellaistakin lapsuutta kun on mummola. (Mutta eihän sielläkään aina olla kun minäkin haluan nyt olla paljon lasteni kanssa..)
Koti on tärkeä paikka.
Sen pitäisi olla rauhan satama.
Ja voih, jos emme meistä riippumattomista syistä
sitä saakaan sellaiseksi... =(
Piti vielä sanomani,
että hyviä kuvia lapsesi otti. =)
Selvästi tulee äitiinsä.
Samanlainen kauneudentaju silmissään. =)
Hei !
Luin surullisena blogistasi kiusaamisasiasta. Sitä tapahtuu ihan joka paikassa asuitpa sitten kerrostalossa, omakotitalossa tai jossakin muualla. Meidän perhe (äiti,isä ja viisi lasta) asumme pienessä kyläyhteisössä omakotitalossa eikä tämäkään mikään lintukoto ole. Lapsiamme on kiusattu koulussa ja jopa itse aikuisena olen joutunut kiusaamisen kohteeksi. Juuri parhaillaankin mietimme talomme myymistä ja muualle muuttamista.Usein ajatellaan ,että pienet kyläyhteisöt ovat oikein idyllisiä asuinpaikkoja, mutta toisenlaisiakin tarinoita riittää.
Mie tulen aina surulliseksi, kun kuulen kiusaamisesta, olipa kyseessä omat lapseni tai ystävieni lapset. Mie en kertakaikkiaan voi hyväksyä sellaista.Mietin itsekin sitä, että mikä vaivaa meidän yhteiskuntaa, että lapset, nuoret ja vanhemmat voivat niin pahoin. Lapseillehan haluaisi antaa aina mahdollisimman turvallisen ja viihtyisän asuinympäristön.
Toivottavasti asiaan puututaan teidän pihassanne oikein kunnolla muidenkin vanhempien taholta, jotta kiusaamiset saataisiin kitkettyä pois. Teillä on niin kaunis ja mukava koti ja mukavia ihmisiä ympärillä.
Voimahaleja sinulle ja tytöille !
Ymmärrän oikein hyvin surusi ja pohdintasi. Jutellaanpa tästäkin asiasta, kun tapaamme tai kirjoittelemme.
Mukavaa viikonloppua kaikesta huolimatta.
Hallatar, kiitos kuvien kehuista, välitän kehut tyttärelle. Niinhän se on, että koti on ihmisen tärkein paikka.
Katrilli, kiitos myös kun jaoit kaikille tarinasi.Sanomasi oli, että pakeneminen ei aina auta, mutta voihan sillä muuttamisella saada jotain uuttakin aikaan.Se on aina niin tapauskohtaista. Mutta jos oikein voi huonosti jossain paikassa niin kehottaisin muuttamaan, aina voi tulla tyytyväiseksi ja onnelliseksi uudessa kodissa.
Olemme nyt hieman puhuneet muiden aikuisten kanssa, että pitää aina välillä istuskella siinä pihalla lasten kaverina. Jo tänään tilanne oli hieman rauhoittunut. Mutta pihalle ei ollutkaan tullut se yksi tietty poika,joka muita kiusasi. Hänen kaverinsa kyllä oli, mutta ihmeekseni totesin, että tämä kaveri olikin ihan kivan oloinen poika eli seura tekee kaltaisekseen.
Miksi elämässä pitää olla aina johtajia, joita muiden on pakko seurata, vaikkeivat haluaisikaan? Näinhän on ollut kautta aikain maailman hirmujohtajienkin kanssa. Aina joku PAHA nousee johtajaksi. Niin isoissa ympyröissä, kuin pienissä. Sitä on vaikea ymmärtää.
Lähetä kommentti