Tänään.. vastaanotin suruviestin ystävältä ja lähetin hänelle surunvalittelukortin. Tänään.. ostin syntymäpäiväkortin toiselle ystävälleni. Tänään.. onnittelin kolmatta ystävää hänen syntymäpäivänään..
Kaksi vastakkainasetelmaakin koin tänään; kurssihaastattelussa minun olisi pitänyt olla täysin yksinhuoltaja, yhteishuoltajuus ei ollut hyvä juttu kurssille pääsyn kannalta. (pieni mahdollisuus vielä kuitenkin on kurssille pääsyyn..) Mutta lapsen koululla opettaja taas sanoi, että hänestä on ilo, että vanhempien yhteishuoltajuus toimii näin hyvin, että vanhemmat tulevat yhdessä kehityskeskusteluunkin. No tottahan toki sinne yhdessä mennään kun ovat yhteisiä lapsetkin.
Tänään.. pukeuduin turkooseihin puuhelmiin ja pinkkiin huiviin. (Pinkki ruusu kuvattu viime vuonna Ainolan puistossa).
Surua mietin, ja sitä jos menettäisin jonkun läheisen perhepiiristäni. Sitä kuinka suhteita lähisukuun kannattaisi vaalia ja huoltaa. Koskaan kun ei tiedä kuka lähtee seuraavana.
9 kommenttia:
Tapahtumia täynnä koko päivä.
Pidetään peukkuja sen kurssille pääsyn johdosta!(hassua, että ei pidä ja pitää olla yksinhuoltaja, ota nyt siitä sitten selvää...)
SusuPetal, tänään on tuntunut siltä, että elämässä ollaan tiukasti kiinni, kaikkine ristiriitoineen, mutta silti kiinnittyneenä johonkin.
Peukkuja pidän täällä minäkin. Saatan muuten kuvitella, miten upeasti pinkki huivi ja turkoosit puuhelmet sopivat sinun väreihisi!
Suru pysäyttää miettimään omaa kohtaa, miten kestää läheisen menetyksen.
Toivon, että kurssiasia järjestyy parhain päin.
Turhaa tuollainen nipotus, yhteishuoltajuusko este.
Tuollaiset suruviestit pysäyttää, niin minutkin pysäytettiin toissa viikolla kun paras ystäväni sairastui vakavasti...pisti taas elämänarvot ihan uuteen järjestykseen.
Ihana kohta tuossa sun bloggauksessa oli toi pinkki huivi ja turkoosit helmet...voin vaan kuvitella kuinka hyvältä ne on näyttänyt ;o) Elämä jatkuu...
Kaikenlaista tapahtumaa on päivääsi mahtunut. Suruviestit saavat tosiaan pysähtymään meidät ja miettimään omaa elämää ja sitä, mikä on elämässä tärkeää ja mikä ei.
Onko väliä yksinhuoltaja tai yhteishuoltajuus...
Itsekin kun juuri kirjoitin kuolemasta ja olen ajatellut kovasti aihetta. Se vaan on tullut, en tiedä miksi.
Onnekseni en ole suruviestejä vielä mistään saanut. Pelkään että aivot valmistelevat minua johonkin - toivon mukaan ei.
Jokainen hyvästijättö voi olla se viimeinen...
Minusta tuntuu, että olen kolme viimeistä vuotta liikkunut niin likellä kuolemaa monien tapauksien summana, että olen tottunut. Voiko kuolemaan tottua? Voiko läheisen lähdöstä toipua? Tavallaan tottuu ja myöntää vihdoinkin, että kuolema on vain osa elämää. Ja lähdöstäkin toipuu, kun ei jää selvittämättömiä asioita. Kun kaikki on sanottu, jää jäljelle vain kristallin kirkkaus ja kauniit muistot.
Lähetä kommentti