Jäätelöuutuutta maistelemassa

Sinistä jäätelöä!
Jäätelökioskin myyjä suositteli maistamaan tämän kesän uutuutta, sinistä vadelma-vaniljajäätelöä. Ihan hyvää oli, maukasta ja täyteläistä, ei liian vahvan makuista (ehkä jopa vähän pliisua).

Vähän ulkokuvia ja ostoksia

Olen niin hurahtanut astioihin, että haluan kuvata kirppisostoksenikin ulkona.. No, olin ulkoilukierroksella kameran kanssa, eksyin kirpputorille ja sen jälkeen puistoon. Keksin kuvata ostokseni kauniin ison kiven päällä. Ostin nämä kolme romanttista lautasta tietämättä mihin tarkoitukseen... Ajattelin, että niissä voisi tarjotakin jotain vaaleanpunaista, marenkeja tai pinkkejä pikkukarkkeja kenties..

Lammella uiskentelivat nämä sorsat, jotka hauskasti esiintyivät kameralleni; toinen on aivan kuin päätön sorsa, ja toinen upposukeltaa pää alaspäin.. Hauskoja olivat, seurasin niitä jonkin aikaa.
On ihana kun löytää luonnon ääniä niin läheltä kaupunkia, pienen pyöräilymatkan päästä. Olen pohdiskellut usein sitä, että en ole varsinaisesti luontoihminen, mutta puistoihminen olen ehdottomasti. Aiemmin kun matkustelin enemmän (nyt ei elämäntilanne salli kun ei ole rahaakaan), hakeuduin isoissa kaupungeissa aina puistohin.. Ateenassa on ihana kansallispuisto keskellä kaupunkia. (no eipä ole siitäkään digikuvaa!). Ja koko Eurooppa on täynnä ihania, isoja puistoja, joissa on vanhoja kauniita puita. Linnut sirkuttavat niissä tauotta...


Mutta tuo kuvan pikkupurokin solisi niin kauniisti, eikä kuulunut liikenteen ääniä.

Tästä se alkaa..

Kuva on viime kesältä, jolloin ulkoilutimme kissaamme näinkin, pyöräni korissa. Ajelimme hiljaista vauhtia rauhallisilla seuduilla. Välillä pysähdyimme syömään ruohoa.

Jostain lehdestä kyllä luin, että kissoja ei pitäisi ulkoiluttaa pyörän korissa, mutta ehkä se juttu oli kirjoitettu siitä näkökulmasta, että on vaarallista jos kissa pääseekin vauhdissa hyppäämään pyörän kyydistä pois. Oma otteeni oli tiukka noista valjaista, mutta onhan se niinkin, että koskaan ei tiedä...

Tälle päivälle on luvattu kaunista säätä, niinpä kissamme pääsee jokatapauksessa tänään vihdoin ulos. Ja se matokuurikin annettiin, joten nyt voi rauhassa ruohoa syödä.

Niin, ja eilen torstaina sain pyöräni keväthuollosta, kyllä sillä nyt kelpaa kevyesti poljeskella!

Rendition - hyvin todentuntuinen tarina

Katsoinpa tämän Renditionin nyt heti tuoreeltaan; se tuli eilen keskiviikkona dvd:lle videovuokraamoon. Elokuvasta riippumatta katson kaikki Jake Gyllenhaalin elokuvat, niinpä myös poliittisen draaman. Ja kannatti katsoa; huippunäyttelijöiden tähdittämä hyvin todentuntuinen draama lähi-idän ja Usa:n välisistä kiristyneistä suhteista ja terrorismin pelosta nykyaikana. Onneksi käsittelytapa oli kuitenkin yksilötasolta lähtevä, se inhimillisti koko tarinaa.

Katsoin elokuvan jälkeen vielä Making of-dokumentin, ja se selkiytti tosi paljon. Sanoisin, että dokumentti oli melkein mielenkiintoisempi kuin itse elokuva. Jos katsoo elokuvan niin suosittelen myös tuon elokuvan teko-dokumentin katsomista.

(Jake Gyllenhaal Renditionin nuorena, kokemattomana CIA:n agenttina, rankassa tutkimustyössä)

Oma mielipiteeni elokuvasta on, että se on tärkeä, poliittinen elokuva nykypäivän ihmiselle. Meille, jotka vieläkin haluaisimme uskoa ja elää niin, ettei terrorismia ja maiden välistä vihanpitoa olisi.

Elokuvassa on sivujuonena hieno Romeo&Julia-tyyppinen tarina lähi-idässä nuoren rakastuneen parin välillä: tytön isä on jo valinnut tytölle puolison, mutta tyttö uhmaa isäänsä ja seurustelee terroristipojan kanssa.. Hyvin koskettava tarina, joka nousee koko elokuvan kantavaksi ja yhteenkietovaksi lenkiksi kaikkien tapahtumien välillä.

Löysin uuden laulajan; Duffy

Aina yhtäkkiä pongahtaa iloisesti tietoisuuteeni uusi laulaja, johon hullaantuu heti, ja levyn haluaisi lähteä samantien hakemaan kaupasta. Viime syksynä näin kävi Jenni Vartiaisen kanssa ja nyt löysin tämän walesilaislaulajan, Duffyn. Hän on 23-vuotias ja laulaa ihanan sielukkaalla äänellä soulvaikutteista musiikkia.


Levyn nimi on Rockferry, ja sieltä ovat ahkerasti soineet mm. biisit Mercy ja Warwick Avenue.
Varsinkin tuo jälkimmäinen, surullinenkin, Warwick Avenue, kolahti minuun lujaa.

**************

Vein juuri polkupyöräni keväthuoltoon ja se keventää kukkaroa peräti 52 eurolla, niinpä levyn hankinta näin pienituloisella ihmisellä on vasta harkinnassa. Mutta onhan minulla synttäritkin tulossa, hmm...

Sitruunalevite sisustuskirjasta

Löysin taas kirjastosta päiviäni ja eloani sulostuttamaan yhden sisustuskirjan, joka kokonaisvaltaisesti käsittelee puhdasta, niukkaa ja valkoista tyyliä. Mukana on myös reseptejä.

Jane Cumberbatchin Puhdas tyyli-kirjasta tein siis tämän maukkaan sitruunalevitteen. Lähdin illalla oikein kauppaan hakemaan sitruunoita.

4 sitruunaa mehuineen ja kuorineen
4 munaa
125 g voita tai margariinia
375 g sokeria

Keitetään haudutuskattilan yläosassa niin, ettei alla kiehuva vesi osu kattilan pohjaan.
Hämennetään noin 20 minuutin ajan tai kunnes levite on niin paksua, että tarttuu puukauhaan.

Kaada seos siivilän läpi purkkiin. Tarjoa heti tai säilytä jääkaapissa. Säilyy vain noin 3 päivää eli älä tee isoa annosta. Annoksen voi puolittaakin.

Noudatin ohjetta, punnitsin jopa sokerinkin. Mutta en jaksanut raastaa sitruunan kuoria, joten levitteestä tuli sileämpää kuin kirjan kuvissa.

Aion laittaa levitettä täytekakun väliin rahkan ja kerman kanssa tulevana Äitienpäivänä (mietin vain teenkö sunnuntaiksi uuden levitteen, jos tuote ei säily pitempään kuin tuon 3 päivää.) Ja aamupalalla on testattu paahtoleivän päällä, nam!

********************

Huomautus jälkikäteen: apua! Niin minulle tyypillistä: huomasin, etten ollutkaan laittanut niitä neljää kananmunaa. Tein lapsille samanaikaisesti munakasta ja munia särkiessäni ja munakasta paistaessani olin unohtanut laittaa ne neljä munaa tähän sitruunalevitteeseen!
No, hyvää tuli kuitenkin, mutta hieman vetelää. Jääkaapissa se kyllä kovettui.
Sanoisiko joku ruokaexpertti nyt, että säilyisikö tämä hillokkeeksi muuttunut levite pitempään NYT kun siinä ei ole niitä munia ollenkaan?

Matokuuri ja museokierros

Huomaako Tikke-raasusta, että sille on juuri annettu 3 gramman ruiskun sisältö keltaista matolääkettä (Mirrixiä). Tässä olemme kylppärin valoissa pesemässä suuta ja viiksiä. Jotenkin huomaa Tiken silmistä, että se on vihainen, ärtynyt ja alistunut. Palkkioksi annoimme sille uusia eläinkaupan muroja, ne ovat kai niin maukkaita, ja niitä harvemmin ostetaan.
(Matokuurin annan silloin tällöin, keväällä, kun olemme lähdössä ulkoilemaan. Tikke pitää erityisesti ulkona ruohon syömisestä, ja se herkuttelu on ainakin kerran tuonut mukanaan suolistomatoja).













Kuopuksen kanssa vietimme tänään sunnuntaina kaupunki- ja museopäivää. Pyöräilimme kauniissa säässä ensin kaupungille ostamaan tyttömäisiä juttuja, mm. hiuskoristeita.
Hampurilaisaterian ja pehmytjäätelön jälkeen suuntasimme maakuntamuseoomme, ja sen ihanaan museokauppaan. Mauri Kunnaksen Koiramäen näyttely täytyy kerran vuodessa käydä katsomassa (siellä ei saa ottaa kuvia, muualla museossa saa, ilman salamaa).

Historia kiinnostaa lapsiakin, mutta vuosiluvut ovat 8-vuotiaalle vielä vähän vaikea ymmärtää, esim. että mikä on ero on 1890-luvulla verrattuna 1930-lukuun. Historialliset esineet sen sijaan kiinnostivat kovasti, erityisesti lelut.

(Kuvista tuli kaikista hieman pimeitä, valo ei näköjään riitä 'hämärässä' museossa eikä erilaisen valon kylppärissä..)

Colin hurmaa kaikkialla

Katsoin nyt lauantaina tämän pikkuhauskan romanttisen komedian Hope Springs.
Sen kantavana teemana oli lähinnä brittien ja amerikkalaisten kulttuurien kohtaaminen, ja ne pienet erot.. Selvästi tämä elokuva oli Colin Firthin välityö, mutta pienimuotoisena tarinana ihan mukiinmenevä.

Ehkä jonkinlaisia yhteyksiä sellaisiin kuin Twin Peaks tai Fargo. Kaikki synkkyydet ja liian omituiset tapahtumat oli vain jätetty pois. Nyt hössötettiin rakkauden kanssa, kommelluksesta toiseen.

Mutta Colin Firth oli niin hurmaava, niin hurmaava. Ai sanoinko sen kahdesti.. Mikähän ihme siinä miehessä on.. Hänessä on vakavuus ja syvällisyys, jonka kamera tallentaa oivasti. Muuta ei tarvita.

Reilun kaupan kahvia!!!!!

Kyllähän se kahvi maistuis näinkin:

Colin Firth osallistui reilun kaupan kampanjaan Briteissä tällä tavalla eli ryhtyi Make Trade Fair-kampanjan keulakuvaksi.

Tänään on muutenkin Colin Firth-päivä; illalla katson vielä hänen elokuvansakin, josta lisää myöhemmin.

Mutta tämä kuva ilostutti tätä siivouspäivää! Sai hymyilemään ja huokailemaan!

Tapaamisia

(Murattiseinä kasvihuoneen sisäänkäynnin luona, kuvattu vappuaattona -08)

Tapasin Vappupäivänä eri tilanteissa sellaisia ihmisiä, joita olen viimeksi tavannut noin 10 vuotta sitten. Ensin tapasin vanhan ystäväni, jonka kanssa käytännön suhde hiipui, mutta ystävälliset välit ovat säilyneet, vaikkemme olekaan nähneet. Kiva oli vaihtaa ajatuksia mm. vanhenemisesta (vaikkei tässä vielä ikäloppuja ollakaan).
Eräs toinen yhteinen ystävämme oli täyttänyt 50 v. ja siitä lähti keskustelu.
Muistan kuinka juuri valmistuneena ylioppilaana aikoinaan mietin, että viisikymppinen on ihan ikäloppu ja kolmikymppinenkin oli jo sellaista perhe-elämää elävä keski-ikäinen ihminen.. Niin se vaan mieli muuttuu kun itse saavuttaa eri ikävaiheita: 25, 30, 35, 40 v. jne..

Se, että jotain ihmistä ei ole tavannut kymmeneen vuoteen, on oikeastaan aika pitkä aika, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna se kymmenenkin vuotta on mennyt aika nopeasti..

Toisessa paikassa, vähän ajan kuluttua, tapasin vanhan luokkakaverini yläaste- ja lukioajoilta. Hänenkin kanssaan olen jutellut viimeksi kymmenen vuotta sitten kun meillä oli pienet lapset, ihan vauvat vielä. Puhuimme mm. optimismista, jota meillä molemmilla oli enemmän nuorempina, ja vielä 10 vuotta sittenkin. Se sama optimismi oli nyt muuttunut realismiksi ja joidenkin asioiden kohdalla jopa pessimismiksi.. Elämä opettaa, joskus kovallakin kädellä.

Olemme näiden tapaamieni naisten kanssa saman ikäisiä; naisia parhaassa iässä. Ehjiä ja uljaita naisia juuri elämänkokemustemme vuoksi. Ei elämän kuulu silkkihansikkain ketään käsitelläkään.

Ihmisen jäljet

(Suuremmaksi klikkaamalla näyttää vielä kauheammalta kuin tässä pienessä koossa..)


Tämä näky kauniista puistosta veti kyllä hiljaiseksi tänään vappupäivänä 1.5. klo 12. Ihminenhän tässä on ollut, tai siis muutama ihminen. Jäljellä on vain roskat ja lokit.


Toisaalla sitten vanhat, hienot ja puunatut autot valmistautuivat omaan kulkueeseensa läpi kaupungin. Tämä punainen oli eniten omaan makuuni, tosi makee!

Mukavaa vapunaikaa!

Kierros kaupungilla, torilla ja puistossa poiki tällaista kuvasatoa vappuaattona:

Espanjalaisia mansikoita myytiin torilla 3 euroa/tämä rasia. Ostimme yhden rasian. Ihan mukavan makuisia, mutta eivät ne maistuneet suomalaisille keskikesän mansikoille. Ulkona lämmmössä oli lapsista kuitenkin kiva syödä vappuna mansikoita.

Tämä Paavo Lipposen naamari oli parkkeeratussa pyörässä.

Kävimme myös puiston ihanassa kasvihuoneessa, jossa bongasin erityisesti kukkivia kasveja:


Lilan värinen oli Tohtorinkukka, isot kukat ja rönsyilevä kasvi!
Punainen Kiinanruusu oli kukassaan, roikkui raskaana kohti ikkunanvaloa.

Kiinanruusu on viehättänyt minua aina; isoäidilläni oli -70-luvulla valtava, koko olohuoneen korkuinen Kiinanruusu. Se on jäänyt mieleen hyvin vahvana muistona lapsuuteni mummolasta. Mummu sai kukan aina uudestaan ja uudestaan kukkimaan. Kukka myytiin ihan pilkkahintaan sitten kun mummu ja pappa muuttivat isosta omakotitalosta kerrostaloasuntoon. Se harmittaa vieläkin..

Tämä Kiinanruusun näkeminen toi kaikki lapsuudenmuistot ja oman, jo edesmenneen mummun mieleen.

Munkit paistettiin

Nyt voi vappu tulla, munkit on paistettu lasten kanssa.. Ja muutamat jo syötykin. Loput odottakoot huomista. Kyllähän näitä kerran vuodessa paistaa..

R o b b i e

Jotkut ihmiset on luotuja esiintymään isoille areenoille ja luotu karismaattisiksi. Sellainen henkilö osaa olla sekä haavoittuvainen ja nöyrä, että julkean itsevarma. Tätä on Robbie. (Linkissä 9 minuutin haastattelupätkä, tehty v. 2004) . (Yllä kuva Göterborgin keikalta kesältä 2006)

Kirjoitan nyt rakkaudestani Robbie Williamsiin, ja hänen musiikkiinsa. Aika moni on varmasti kanssani samaa mieltä, mutta yhtä moni ei varmaan voi ymmärtää mistä puhun.. Nämä kirjoitukset ovat siis ihan vain omia kokemuksiani ja tunnelmiani ihmisestä, joka on vain ihminen.

Robbie Williamsia rakastetaan, mutta myös vihataan. Yleensä tunteet ovat suuria molemmissa ääripäissä.Hänet täytyy kokea; kuunnella kaikki levyt läpi ja katsoa konserttitaltioinnit dvd:ltä. Kannattaa lukea myös muutama hänestä kirjoitettu kirja. Kun sen on tehnyt, huomaa kuinka tinkimätön ammattilainen hän on musiikinteossa; sanoituksissa ja sävellyksissä. Hän rakastaa bändiänsä kuin omaa perhettään ja myös osoittaa sen, ollen ehdoton isähahmo.

Kun Robbieen tutustuu näiden kirjojen, dvd-dokkarien ja musiikin kautta, huomaa kyselevänsä lähes ääneen, että missä on se Robbie, josta lehdissä kirjoitellaan; se naistenmies, kapinallinen, joka ei anna haastatteluja, huumeongelmainen ketjupolttaja..
Yritän kirjoittaa sillä tavalla Robbiesta, että en hymistelisi, koska tiedän, että hänellä on ollut hyvin vakava huumeongelma. Hän on toistaiseksi selvinnyt siitä, toisin kuin hyvin monet kollegansa.

Jotain Robbiesta kertoo se, että hän ylikaiken rakastaa koiria (omiakin on ainakin kolme!), hän on kasvanut kolmen vahvan naisen kasvatuksessa (äiti, isoäiti ja sisko) ja että hän on originelli vesimies, oman tiensä kulkija. Häntä rakastaneet naiset eivät puhu hänestä koskaan pahaa julkisesti.


Niin, olinhan minä siellä Robbien Helsingin keikallakin, marraskuun 11. päivä vuonna 2003. (Onko siitä jo niin kauan aikaa?). Meitä oli siellä täysi Hartwall areenallinen (hänellähän oli siellä kaksi keikkaa peräkkäisinä iltoina). Se oli elämys, jota en koskaan unohda. Pääsin niin lähellekin, parin metrin päähän lavan reunasta. (On muuten tosi kummallista nähdä elävänä edessään sellainen henkilö, jota on aiemmin katsellut vain tv-ruudusta ja kuunnellut levyltä).Muistan vieläkin kuinka välillä unohduin tuijottamaan hänen tatuointejaan ja kaikkia muitakin yksityiskohtia (!). Huomasin, että hän on luonnossa pitempi (183 cm oikeasti) ja jyhkeämpi . Kiinnitin huomiota myös brittiläiseen pisamaiseen ihoon, sitäkään ei yleensä kuvissa näe. Huomasin laulavani kaikki laulut läpi sanatarkasti. Niin tekivät kyllä muutkin.

Hän on lavalla intensiivinen ja lähes raivokas, mutta juttelee leppoisasti, on nauravainen ja jututtaa yleisöä. Helsingissä hän toi isänsä lavalle, katsoi yleisöstä yksittäisiä ihmisiä silmiin (ei minua kylläkään, koska olen niin lyhyt,että katosin kai joukkoon).

Keikalla Robbie tuntuu sellaiselta isoveljeltä, jota monillakaan ei ole; hän huolehtii, että meillä muilla on kaikki hyvin. Ehkä hän ei ihan oikeasti aina muista huolehtia itsestään. Omankin veljen naishuolista, alkoholinkäytöstä ym. on aina jossain vaiheessa huolissaan, niin myös Robbien.

Ja vaikka hän käyttäytyisi kuin isoveli, tulee hän kai aina olemaan vähän kuin pikkuveli!

Tästä tuli nyt tällainen kuvallinen vuodatus, oikein rakkaudentunnustus. Sanoin kommenttilootassa aiemmin, että tulen aina olemaan Robbien puolella. Se on kai sitä aitoa fanitusta. Sellainen yleisön palvonta saa kai hänet jatkamaan musiikin tekoa. Taukojenkin jälkeen. Taukojahan sitä tarvitsee jokainen elämässään, kun pitää miettiä, että "mitä nyt tästä eteenpäin?".

(Kuvassa Robbie hetki ennen lavalle menoa noin v. 2002..Yleisö jo huutaa hänen nimeään. Mitä mahtaa miettiä.. Itse ajattelen, että ihminen on pieni vielä tässä, mutta hänen on oltava suuri heti kun hän astuu lavalle. Se on aikamoinen paradoksi!)

Tanssin päivä

Tänään on Kansainvälinen Tanssin Päivä. Aika jännä, että tällainenkin päivä on olemassa.

Olen suuri tanssitaiteen ystävä. Itse en tanssi oikeastaan millään lailla. Siksi se onkin kai niin suuri ilo ja nautinto nähdä muiden tanssivan. Muutaman kerran vuodessa käyn katsomassa tanssitaidetta, lähinnä nykytanssiteoksia.


Kuvassa nykytanssin kehittäjänäkin pidetty Isadora Duncan. Aika monen tanssijan esikuvakin.

Lämpimiä terveisiä myös tanssijaystävälleni; teet loistokasta ja tärkeää työtä!

Julkkisten ulkonäkörasismia, nyt olen vihainen!

Oikein vihaksi pistelee tämä iltapäivälehtien aika uusi tyyli puuttua tosi paljon julkisuuden ihmisten painonvaihteluihin, lihomiseen ja laihtumiseen. Mietin, että tähänkö nyt on tultu; edustaako näiden lehtien tyyli kirjoittaa jonkun tietyn ihmisen lihomisesta sellaista yleisesti vallitsevaa olotilaa: että on ihan okei haukkua jotain ihmistä julkisesti punkeroksi, läskiksi, kulahtaneeksi, muhkeaksi....!

Vilkaisu tämän päivän Iltasanomien viihdesivujen otsikoihin ja kuviin saa minut ihan oikeasti voimaan pahoin:

* "Vau mitkä muodot Halle Berry"
* "Robbie Williams lihonut punkeroksi"
* "Uhkea Britney bikineissä"
* "Liz Hurley kuumassa mekossa"

Siis kaikki nämä idioottimaiset otsikot tämän päivän lehdessä!

Esimerkiksi näyttelijä Halle Berry on saanut vauvan 6 viikkoa sitten, Britneykin yrittää varmaan tosissaan (?) ja Robbie Williamsin paino-ongelmista tiedämme jo; hänen painonsa nousee aina silloin kun hän on tauolla esiintymisistä ja uuvuttavista kiertueista. Jospa hänen painonsa onkin noussut vain siitä syystä, että armoton rääkki ja stressi on poissa, ja tilalle on tullut nautiskelevaa elämäntyyliä läheisten ystävien kanssa. Kuvakin oli otettu golfkentältä. Asioilla on aina monta näkökulmaa. Ja on ihan hirveää, että lehdet muokkaavat ihmisten mielipiteitä tällaisilla hirveillä otsikoilla. (Niin, ja minä olen aina henkeen ja vereen Robbie Williamsin puolella, kerron joskus...).

EN todellakaan laita tähän yhtään kyseisessä lehdessä ollutta kuvaa, enkä linkkiä. On niillä katsojia ja lukijoita muutenkin. Minäkin. Sillä eihän niiltä voi välttyäkään!
Ei kun, laitankin tähän tippaleivän kuvan. Ihan uhallakin eli sopii juttuun eli syödään hyvällä mielellä tippaleipiä kun on vappukin kohta!


Muistan hyvin kuinka eräs nuorehko suomalainen naisnäyttelijä kertoi avoimesti kerran lehtihaastattelussa, että häneltä kysytään koko ajan, että onko hän raskaana kun näyttää siltä aina välillä. Hän kertoi vastanneensa toimittajalle, että "on munkki maistunut". Se oli jotenkin niin nappiin sanottu! Itsekin olen sitä joskus viljellyt omalla kohdallani, vaikkei kukaan olisi mitään sanonutkaan. .

Onneksi en ole kuuluisa, sillä minunkin painoni vaihtelee aina. Siitä ei kukaan kirjoita mitään ilkeää julkisesti, onneksi.

Kevätväri tämäkin

Vilkaisu sekaisiin kaappeihin sai minut huudahtamaan, että
"mulla ei ole mitään päällepantavaa!".

Joten tänään lähdin flunssaa uhmaten pyörällä kauppoihin kiertelemään ja sieltä löysin tämän herkullisen värisen ohuen neuleen. Vaatii kyllä topin alle, on sen verran syväänuurrettu tämä ristikkäinen v-aukko.. (Kuvassa tämä näyttää vaaleammalta, oikea väri on sellainen kanervan lila).

Kahdet kengätkin löysin, keväisemmät ja kesäisemmät; housuille ja hameelle. Loppukuusta sitten taas penniä venytetään, vaikka ostokseni eivät kalliita olleetkaan. Neuleestakin oli -70%:n alennus.

Tuulahdus menneestä

Löysin kauan kadoksissa olleen valokuva-albumin, joka on täynnä kuvia vanhempieni esikoisesta ja ainoasta tyttärestä, siis minusta. (Minulla on kaksi pikkuveljeä)

" Äiti, sinäkö tuossa oot ? ", huudahtivat molemmat tyttäreni suunnilleen tuohon tapaan. Kyllähän se heistä varmasti kummalliselta tuntuukin, että tuo alle vuoden ikäinen ruskeasilmäinen pallero on heidän äitinsä.

Näitä lapsuuskuvia laittelen jossain vaiheessa lisää kunhan löydän oikein hyviä otoksia. (Ajatus esitellä näitä lapsuuskuvia lähti Piilomajan blogista, hänellä oli aivan hurmaavia kuvia omasta lapsuudestaan 1960-70-luvulta!)

Tympeä tilanne, ja lopussa kaikki hyvin

Sen siitä saa kun vähillä vaatteilla pienessä flunssassa ajelee pyörällä.. (siis eilen). Tänä aamuna heräsin 4.30 ihan tukkoiseen nenään enkä löydä elintärkeää nenäsumutinta mistään. Ostin sen muutama päivä sitten ja se on aina ollut yöpöydällä, nyt ei löydy mistään!!! Olen etsinyt ja etsinyt, yrittänyt olla kolistelematta, mutta se pieni pullo pysyttelee piilossaan. Nenä menee vain entistä enemmän tukkoon.

Joten nokka kirjaimellisesti kohti yliopiston apteekkia ja uutta nuhasuihketta (rakkaalla on monta nimitystä) hakemaan. Nenäni ei aukea nuhassa millään muulla keinolla, ei höyryllä eikä muullakaan..

Kello on nyt sunnuntaiaamuna vartin vajaa kahdeksan ja lähden pian pyöräilemään kohti apteekkia. No, kokemushan se on sekin..

# # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # #


Lisäys vähän jälkeen klo kahdeksan: Joskus näinkin pieni asia kuin tukkoinen nenä johtaa suurempiinkin filosofisiin ajatuksiin: mikä johdatti minut juuri nyt siirtämään sohvapöytää ja löytämään juuri sen kadonneen nenäsumutteen? Sieltähän se pilkotti kuin hämillään pöydän alta, aivan kuin se olisi tiennyt, että olen koko aamun sitä etsinyt.. Mutta miksi me ihmiset joskus toimimme ihan kuin joku ohjaisi meitä. Enhän minä nyt yleensäkään siirtele sohvapöytää yhtenään, varsinkaan juuri silloin kun olen juuri astumassa ulos ja lähdössä kohti apteekkia.. No, hyväksyn nyt kuitenkin sen, että löysin sumutteen, ja ah! sain sitä sieraimiini. Eämä kirkastui heti (no pari pitkältä tuntuvaa minuuttia siihen meni).

Nyt lähden nukkumaan. On tullut tämä aamu tässä harrastettua..
(ps. kuva ei ole lavastettu)

Kirja-meemi

Aloitan tässä nyt tällaisen meemin, johon kaikki halukkaat voivat osallistua. Löysin tämän linkin linkkinä jostain ja kirjoitin paperille säännöt. Nyt löysin paperipinostani tämän paperin sääntöineen.

Mietin mikä idea tässä on; se että valitaan mikä tahansa kirja ja katsotaan mikä lause sieltä tulee.. Omalle kohdalleni osui ainakin sellainen lause, että jäin sitä oikein miettimään. Vaikka se on ihan irrallinen lause, se jotenkin toimii.. Käyköhän muille samoin, kertokaa jos teette testin. Käyn sitten blogeissanne katsomassa.

SATTUMANVARAINEN KIRJA HYLLYSTÄ:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä

2. Avaa kirja sivulta 123

3. Lue kuudes lause

4. Kirjoita se blogiisi ja kerro kirjan nimi sekä kirjailija

Lisävinkkinä sanoisin, että jos seisot kirjahyllyn edessä niin ummista vaikka silmäsi ja ota sitten kirja hyllystä.

Omaan käteeni sattui hyllystä saksalaisen Bernhard Schlinkin Lukija-romaani. Yllä kuva sekä omasta kirjastani (vasemmalla), että kuva englanninkielisestä kirjankannesta, jota minulla ei siis ole.

Sivulta 123 löytyi seuraava kuudes lause:

On helpompi sanoa 'me', 'me kaikki', kuin 'minä', 'minä yksin', eikö totta?