Juhlittu on!

Tänään on mm. juhlittu esikoiseni hyvää todistusta, kuopukseni saamaa Hymytyttöpatsasta ja ystäväni ylioppilaslasta. Pitkä päivä takana. Kirkkoon piti mennä heti aamusta. Sitten ajelin autolla reilun sadan kilometrin päähän lakkiaisiin, jossa auttelin ystävääni. Olin köökissä kaffenkeittäjänä ja apulaisena. Oikein mukavaa oli, mutta nyt on nilkat ihan jäykät ja turvonneet. Olipa lämmin päivä. Lapset saivat uida tuossa kuvan järvessä, vaikka vesi oli vain noin 10-asteista.

(Piti vielä illalla kuvata tuo Hymytyttöpatsas, ja muistella, että minäkin sain sellaisen neljännellä tai viidennellä luokalla. Vanhempani eivät ole sitä jaksaneet säilyttää, ja muistankin, että se hajosi jossain vaiheessa. Toivottavasti tämä nyt säilyy. Pikkuiseni sai sen siis kakkosluokalla. Ja syksyllä alkaa sitten kolmas luokka. Esikoinen menee kuudennelle.)

Huomenna sunnuntaina nukutaan kaikki pitkään!

Hieno juliste

En kommentoi nyt ihmeemmin itse Cannesin elokuvajuhlia, mutta halusin laittaa tämän vuotisen hienon julisteen tähän.

Joinain vuosina olen tiiviimminkin seurannut ketä ja mitä elokuvia Cannesissa palkitaan, mutta tänä vuonna koko festivaali vilahti ohi, eikä täällä Suomessa asti kovinkaan paljon uutisoida kyseisestä festarista. Se jäi mieleeni, että ihailemani miesnäyttelijä Benicio del Toro palkittiin parhaasta miespääosasta Che Guevarana . Pitäisi nähdä se elokuva! Tuleekohan edes tänne teatterilevitykseen?

Kerran, vuosia sitten, kävin Cannesissa päivän reissulla, ja kävelin pitkin ihanaa rantabulevardia ja kipusin festivaalipalatsin portaat ylös. Ei ollut punaista mattoa. Ja itse rakennuskin on aika karu.. Mutta Cannes on kaunis, vaikkakin pieni ja kallis paikka.

Kirppislöytöjä

Ensin minä laukon kaupungilla ja käytän kymmeniä euroja (vähäisestä budjetistani) vaateostoksiin ja sitten minä kävelen kirpputorin ovesta sisään ja teen tällaiset löydöt: löysin siis itselleni Nanson ruskea-valkoisen trikoohameen, turkoosit kesäsandaalit sekä roosan väriset juhlakengät. Näihin kolmeen tuotteeseen sain yhteensä uppoamaan 14 euroa. Olen oikein tyytyväinen näihin ostoksiin. Ne ovat laadukkaita ja hyväkuntoisia.

Cane - Jimmy Smits

Juuri kun katsoin sen Jane Austen Book Club-elokuvan ja näin siinä pitkästä aikaa tv-sarjoista tutun näyttelijän; Jimmy Smitsin, niin yhtäkkiä tätä Jimmyä tulee nyt sitten tuutin täydeltä tv:ssä. Eilen keskiviikkona alkoi nelosella uusi sarja Cane. Enkä tiedä siitä mitään. Rupesin sitä katsomaankin lyhyen varoitusajan kanssa.

Joskus on vähän hassua kun alkaa seurata jotain sarjaa, josta ei tiedä yhtään mitään. Joten ei tämäkään Cane-sarja oikein auennut; siinä oli kai alunperin kuubalaisia, asuivat Floridassa, olivat rikkaita, mafiatyylisesti hoidettiin bisneksiä jne.. Ensimmäinen jakso haki kosiskellen katsojia sekä miehistä että naisista; oli tunteita, mutta myös väkivaltaa. En tiedä. Hahmot eivät oikein miellyttäneet, eikä latinokulttuuri, jossa naiset ovat koristeita, ja vaimot hoitelevat kotona puutarhaa.

Mutta karismaattinen, viisikymppinen Jimmy Smits oli kyllä ihana. Jäin oikein miettimään, että mistä tämä Smits on niin tuttu, ja muistinkin sitten, että Nypd Blue-sarjastapa tietenkin, sitä kun tuli katsottua silloin vuosia sitten. Ja West Wingistä myös, mutta sitä sarjaa en koskaan seurannut. Minusta sekin oli jotenkin niin tylsä aiheeltaan.

Googletin joitain kuvia Jimmy Smitsin aiemmista töistä, mm. NYPD Bluesissa hän oli niin sutjakka ja jotenkin nuoren näköinen. Nykyään hän näyttää aikuiselta ja ikäiseltään mieheltä, joka ei yritäkään näyttää nuoremmalta eikä laihemmalta kuin on. Hyvä juttu! Aikuiset miehet kunniaan! Heillä on jo sitä elämänviisauttakin, mitä nuorilla ja komeilla ei vielä ole (no tämä oli nyt tällainen yleistys..).

Ei tarvitse kuin vilkaista Jimmy Smitsin silmiä niin näkee niissä pehmeyden ja elämänviisauden, sellaisen katseen, joka on vain aikuisella, elämää kokeneella miehellä. Oho, tulipas tästä nyt ylistyslaulua. (tuo parta taitaa kuulua vaan tähän Cane-rooliin, onneksi, sillä Smits on paljon kivemman näköinen ilman tuota partaa!Lisäys: alemmassa kuvassa hän on ilman sitä partaa, noin 2000-luvun alussa)

Lempisarjani loppuu pian..

Seurasin jo -90-luvulla tätä ihanaa Sydän paikallaan-sarjaa ja nyt kun se alkoi uusintana, liimauduin taas aamuisin tv:n ääreen. Nyt se on tullut tiensä päähän, Serranosit valtaavat ensi viikosta lähtien aamut.

Sarjaa on kuvattu kai vuosia ja vuosia, koska näyttelijät ovat vaihtuneet aika tiheäänkin, ja monesti ihan yhtäkkiä. Pääosaa vetänyt Peggy kuoli traagisesti, perheen isä Vic ja tytär muuttivat sitten Skotlantiin poikansa perheen perässä, joten loppujen lopuksi Skelthwaiten pikkukaupunkiin jäi asumaan vain uusia kasvoja, joihin tutustui kyllä nopeasti. Ja nyt heidänkin elämäänsä on seurannut sydän sykkyrällään.
Tehtaanjohtaja (punatukkainen) Simon lähti Australiaan, vaikka Anna sai juuri lapsen hänen kanssaan. Se lähtö oli erityisen riipaiseva, ja käsitteli taidokkaasti parisuhteen päättymistä. Kyllä itketti. Sarja on ollut hyvin brittiläinen, siinä on pelattu rugbya ja syöty currya. Toisista ihmisistä on aina pidetty huolta, kotisairaanhoitajilla on näkyvä rooli.

En käsitä, joka ikinen jakso on saanut minut aina kyynelehtimään. Se on tehty niin tunteella, ihmiskohtalot ovat joskus traagisiakin, kuolemaakaan ei vältetä käsittelemästä. Joten romantiikka ei sarjassa itketä, vaikka sitäkin välillä on.

Mutta nyt se sitten tällä viikolla loppuu. Kyllä pitäisi hankkia tallentava digiboxi. En usko, että tätä sarjaa on Suomessa vielä dvd:nä saatavana, yllä olevassa kuvassa näkyy, että Britanniassa sitä myydään. Kannen kuvassa sarjan ihan alkuperäinen sakki.
Voihan se olla, että sarja jatkuu vielä Suomessakin, materiaalia ainakin olisi..

(Onkohan kukaan muu ollut koukussa tähän sympaattiseen sarjaan?)

Hulinaviikko, aika monella

Tänään on taas riennettävä kaupungille asioille; eilen ostetutuista lasten juhlavaatteista osa oli pieniä. Miten sitä arvioikin omat lapsensa pienemmiksi kuin he ovatkaan. Onneksi säilytin kuitit, jotta vaihto onnistuu. Opettajille pitäisi hankkia jotain, ja ylioppilaille.

Kaupungin hulinoista pitää ajella kotiin taas rauhoittavan puiston kautta, josta kuvakin. (Puun oksat laskeutuvat ihan veteen asti, oksat ja lehdet näyttävät kuin hörppäilevän vettä..) Puistokin on tällä viikolla täynnä luokkaretkeläisiä, joten ihan rauhallista ei ole sielläkään.

Alkukesän iloja

Voikukat ovat ihania, varsinkin kun ne ovat kesän ensimmäisessä kukkaseppeleessä, joka ei keinujan (kuopuksen) vauhdissa pysy aina päässäkään. Jokakesäinen voikukkaseppele on aina valokuvattava! Tästäkin otin oikein kuvasarjan, mutta tämä otos oli hauskin, koska tilanne on niin aito.

Koleaa, mutta aurinkoista päivää kaikille!

Pyrkivät tekemään hyvää

Claudia Shiffer, Robbie Williams, James Nesbit, Ewan McGregor ja David Beckham
ovat niitä maailmantähtiä, jotka ovat Unicefin keulakuvaksi ryhtyneet. Matkustelevat ympäri maailmaa, eniten Afrikassa. Nostan hattua. Usein olen miettinyt, että jos olisin kuuluisa, käyttäisin ehdottomasti hyväkseni kuuluisuutta juuri tällä tavalla. Jos siitä olisi jotain apua. Haluan uskoa, että on.

The Jane Austen Book Club

Ihan aluksi totean, että kuulun niihin suomalaisiin ihmisiin, jotka eivät ole lukeneet Jane Austeneita. Tarinat ovat kyllä tuttuja lukuisien tv-sarjojen ja elokuvien kautta.

Tässä amerikkalaisessa hyväntuulen elokuvassa perustetaan lukupiiri, jossa luetaan jokainen Austenin kuudesta kirjasta, ja keskustellaan niistä. Tärkeämpää on kuitenkin erilaisten ihmisten kohtaaminen ja yhdessäolo. Kirjat yhdistävät ja muuttavat elokuvan ihmisiä.

Naisohjaaja Robin Swicord on luonut nykyaikaisen, kepeän näköisen, hieman Woody Allenmaisen elokuvan, joka tunnelmiltaan ja tapahtumiltaan vaikuttaa kuin pitkitetyltä tv-sarjalta. Se taas johtuu siitä, että näyttelijäkaarti on monista tv-sarjoista tuttua. Joukossa on mm. Kathy Baker, Amy Brenneman, Jimmy Smits ja brittiläinen aika uusi löytö, ihana Emily Blunt. Jokainen näyttelijä on niin sinut roolissaan ja kuin luotu rooliinsa!

(kuvassa Emily Blunt roolissaan ranskankielen opettajana, joka halusi myös näyttää ranskattarelta..)

Kun tv-sarjamaisuuteen tottuu, huomaa, ettei haluaisi elokuvan loppuvan lainkaan. Ja kun se loppuu, haluaisi itsekin kuulua johonkin porukkaan, joka kokoontuisi kirjojen tai elokuvien merkeissä. Haluaisi olla osa tunnelmallista yhteisöä. Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu vahvasti aina yhdessäolo syömisineen ja juomisineen. Elokuvassakin kokataan kotona, istutaan kahvilassa, illastetaan hienosti ravintolassa.. Oikeastaan aina syödään ja juodaan. Ja sitten vielä luetaan Jane Austeneita.

Tämä mukava elokuva ehkä jopa edistää lukuintoa. Särmikkyyttä elokuvaan tuo mm. avioeron käsittely, parisuhdeongelmat, nuori mies-vanhempi nainen-suhteen mahdollisuuden pohdiskelu jne.. Mietin, että tästä elokuvastahan saisi hyvin kokonaisen tv-sarjan. Onkohan se jo hoksattu..

Ja jospa minäkin vihdoin yrittäisin lukea niitä Austeneita.

Viikon alku takkuilee

Osaisikohan joku kertoa miksi kävijälaskurini on yhtäkkiä kadonnut tästä näytöstä? Se on kyllä muokkaustiedostoissa eikä siihen ole kukaan koskenut..Mutta jostain syystä se ei näy tässä blogissani..

Hohhoijaa. Milloinkahan sitä ihminen uskoisi, että monena iltana peräkkäin ei kannattaisi valvoa.

Lapsilla alkoi viimeinen kouluviikko, sitten he kirmaavat kesälomalle.

Lisäys klo 9: jostain syystä kävijälaskuri ilmestyi näytölle parin tunnin näkymättömyyden jälkeen.

Nyt lähden vaateostoksille.

Tivoli tuli kaupunkiin

Sombrerossa sai pyöriä, suut oli hattaran sokerista valkoisena, korvissa jyskytti musiikki ja kengät olivat hiekassa; sitä on tivoli. En pidä tivolin ilmapiiristä, joka vuosi lähden sinne ihan väkisin, ja huokaan syvään kun pääsen portin ulkopuolelle; on tunne, että urakka on taas selvitetty.. Mutta lapsille tivoli on tärkeä kesän aloitus.

Yllättävän suloisia nalleja tivolin lasiboxissa, siitä niitä olisi saanut yrittää onkia pihdeillä. Olen nähnyt, että se ei kovin usein onnistu keneltäkään.

Sunnuntaipäivän saldo oli tässä. Euroviisuja valvoessa meni niin myöhään, että tänään on vain väsyttänyt.

Kymmenen minuuttia viisujen alkuun!

Tämä Espanjan euroviisukappale on lasteni mieleen, tanssahtelevatkin jo samaan tyyliin kuin laulussa tanssitytöt.

Katsotaan nyt mikä maa saa ensi vuonna Euroviisut järjestää.

Mietin pitäisikö nyt veikata kärkiviisikkoa. En osaa. Mutta muutama maa on jäänyt mieleen; Ukrainan hopeahamenainen, Norjan sielukas nainen, tämä Espanjan rillipää, Israelin miellyttävä nuori mies, Tanskan lippalakkimies, Islannin pariskunta, JA Ruotsin tunteeton tehopakkaus. Toivottavasti Ruotsi ei voita.
(Nämä kaikki analyysit kyhäsin kokoon kauheassa kiireessä, nyt on riennettävä tv:n ääreen!)

Ja olisihan se kiva jos Suomi voittaisi, taas !

Viikonlopun viettoa

Eilen perjantaina sai kastella varpaita vedessä, jonka lämpötila on vielä alle kymmenen astetta. Ystävän kanssa sai istuskella rannan penkillä, jutella tärkeistä asioista, syödä irtokarkkeja ja huudella lapselle aina välillä, että "joo-o", kun hän puolestaan huuteli säännöllisin väliajoin, että "äiti kato!".


Perjantai oli myös pienten ostosten päivä; yllä servettiteline, se tarttui heräteostoksena mukaani samantien sen nähtyäni, olen haaveillut tuollaisesta jo jonkin aikaa. Niin se pienikin asia voi ilostuttaa.


Ystävän vierailun kunniaksi teimme juhlavampaa ruokaa: fetasalaattia, lohkoperunoita, broilerin filepihvejä ja ranskalaista valkoviiniä, lapsille limsaa viinilaseista. (Kuvassa tähtijääpala viinilasissa).

Apua, nyt se meille kerrottiin!

Ja nyt minä kerron sen tässä blogissakin kaikille (siis joita se kiinnostaa), että David Cook voitti American Idolin tänä vuonna. Kuva on tuore, voittoillalta, tämän viikon keskiviikon ja torstain väliseltä yöltä..

Oma suosikkini oli juuri tämä 25-vuotias Texasin poika David. Hyvä, että voitti: osasi laulaa, soitti kitaraa ja muitakin soittimia, osasi olla hurmaava, mutta myös jakaa mielipiteitä, kuten kaikkien kunnon menestyjien kuuluukin..

Kesää enteilee

Kävin nuuhkimassa ilmaa meren äärellä, sain kuvattua nämä rentukat. Sitten loppui kamerasta patterien akku. Eikä toisia ollut mukana. Aivan kuin ei osaisi enää liikkua missään luonnossakaan ilman kameraa. Lähdin kotiin.
Kiitos ystävälle kahviseurasta, olipas makoisaa vaniljalla maustettua kahvia.

Woody Allenin elokuva

Tämä Cassandra's Dream on Match Pointin tapaan 'uutta' Woody Allenia, hyvin epäallenmaista elokuvaa, jossa on selkeä rikostarina, ja jossa hän ei itse näyttäydy ollenkaan.

Tämäkin on murhatarinaksi kasvava tarina veljeksistä ja perheestä. Allen on viehtynyt Englantiin ja Lontooseen, jossa tämäkin elokuva tapahtuu, samoin kuin edellinen työ Match Point.

Pääosassa on eturivin näyttelijöitä, lähinnä brittejä: skotlantilainen Ewan McGregor ja Irlannissa syntynyt Colin Farrell. Varsinkin Colin Farrell on tosi herkkä ja hienovireinen näyttelijä. Hän loistaa tässäkin roolissa peliriippuvaisena pikkuveljenä, jolla on suuri sydän. Ewan McGregor on oman tyyppisensä näyttelijä, ei ehkä niin tunteitaan esille tuova, hänellä on hieman 'akateemisempi' , ujompi ote näyttelemiseen. Hänellä ei ole Colin Farrellin kiihkeyttä, vaikka hurmaava onkin.. Elokuvassa ovat oiva veljespari.

Katsoin elokuvan hieman ristiriitaisin tuntein: tuntuu, että Woody Allen on vanhetessaan kyllä parantunut tarinan kerronnassa ja elokuvan 'kuljettamisessa', mutta aiempien vuosien intohimo on hiipunut. Tästä elokuvasta jäi vähän vaisu mieli, vaikka tarina olikin hyvä.

Näkemys, joka jäi vaivaamaan

Luin Anna-lehden kolumnia (lehti nro 20/08), josta pisti silmiini ja ajatuksiini lause:

" Blogit ovat julkista keikistelyä, ei niillä ole mitään tekemistä oikean päiväkirjan kanssa, jossa puhutaan itselle, tähyillään hyvin yksityisiä sielun onkaloita. "

Lauseen kirjoitti Annan toimituspäällikkö.

Ehkä tätä ei kannata liiaksi jäädä pohdiskelemaan, antaa jokaisen ihmisen olla sitä mieltä mitä on.. Toisaaltahan tästä voisi jatkaa pitempäänkin pohdiskelua. Mutta mielestäni jokaisella on oman näköisensä blogi. Jokainen löytää kyllä etsimänsä ja hakemansa. Sielun onkaloihin tähyämistä voi tehdä niin monella tavalla.

Halusin laittaa tämän juttuni kuvaksi 8-vuotiaani ottaman kuvan omasta ja siskon nallesta.

Näyttääkö siivouspäivältä?

Tässä on koko päivän saldoni siivouksesta eli olen tehnyt kaikkea pientä, mutta en ole imuroinut, en tiskannut enkä mitään muutakaan mitä ihmiset yleensä tekevät kun siivoavat.

Sain siis leikattua purkkikrysanteemini leikkovarsiksi ja aseteltua sen esille. Muuten taidan olla kuin kuvan enkeli; käsi poskella mietin ja mietin...

Nyt kuitenkin yritän kaivaa vihdoin sen imurin kaapista.
Tämä oli tällainen väliaikaraportti.
Enköhän taas elokuvistakin kirjoita, seuraavaksi ehkä jo..

Lisäys parin tunnin kuluttua: ihanaa; lapsetkin innostuivat siivoamaan kanssani. Ja sain lisäpotkua Duffyn musiikista, täältä ! Paitsi, että meinasin unohtua tähän koneelle..

Mielikuvitus laukkaa

Tyttären tekemä asetelma ikkunalaudalla; lasisessa sinisessä munakupissa on pieni kukkanen, edessä on lohikäärmeen kyynel, iso lasinen pallo, joka oikeasti löytyi eräänä kesänä uimarannalta, vedestä . Silloin puhuimme, että se liittyy jotenkin merenneitoihin, mutta merenneidon kyyneleeksi se on liian iso.

Ihana mielikuvitus sulostuttaa arkea. Oikeasti voi pitkäänkin pohdiskella olisiko se kenties merenneitojen leikkipallo tai jotain muuta.. Mutta jos se on Lohikäärmeen kyynel niin asuuko lohikäärmekin joessa ja miksi se itkee?

Kirjoitan...kirjettä

Olen pyrkinyt elvyttämään vanhaa kunnon kirjeen kirjoittamista. Sain kirjeen ystävältä, joka asuu hieman kauempana. Vaikka tapaamme, soittelemme ja meilaamme, niin silti on aivan ihana tunne kun kirje kolahtaa luukusta ja siihen saa heti tuoreeltaan myös ruveta vastaamaan. Sitten hän taas vastaa minun kysymyksiini ja pohdintoihini. Näin on kirjeenvaihto taas vuosien tauon jälkeen elvytetty.

Kirjoittakaa, pienikin kirje jollekin, joka on kaukana, ja jolta haluaa oikeasti kysyä, että

Mitä Sinulle Kuuluu Ystäväni ?

Tein vähän puhdetöitä tähän blogiin

Minun piti katsoa Penélope Cruzin elokuva The Good Night (kuva yllä), mutta dvd-laite ei suostunut 'pyörittämään' levyä. Eli katsomatta jäi. No, tuli tästä silti ihan hyvä ilta/yö: istuin blogissa ja etsin kaikkiin mahdollisiin sivupalkissa oleviin kuviini linkit: Nyt voi mitä tahansa kuvaa klikata (vasemmalla sivupalkissa) ja alta löytyy you tube-materiaalia, joko näyttelijästä, musiikista tai elokuvasta.

Käykäähän klikkailemassa. Minustakin se oli ihan hauskaa. Kun olin urakan tehnyt, kävin vielä klikkaamassa jokaisen, samalla tarkistin, että jokainen linkki toimii.
(Myös Colinista laitoin aika hurmaavan klipin hänestä Mr. Darcyna!)

Kirjamessujen päivä 2

Hannu Väisänen taisi olla kirjamessujen yleisösuosikki. Hän juoksi lauantaina lavalta toiselle, kirjakaupan haastattelusta toiseen.. Hän välillä jutteli rennosti Peter von Baghin kanssa Oulusta ja oululaisuudesta, välillä lauloi korkealla tenoriäänellään laulelmia, ja välillä puhui kuvataiteesta. Oi mikä monilahjakkuus, todellinen taiteilija. Vaatimaton, mutta valovoimainen. (Kuvassa Väisästä haastatellaan Suomalaisen kirjakaupan osastolla)

Tunnustan; en ole vielä lukenut hänen kirjojaan, sekin aika koittaa pian. Otteita olen lukenut, ja kirjoitustyyli miellyttää. Olen tutustunut hänen kuvataiteeseensa, ja tv:stä tuli jokin aika sitten erikoisen hyvä dokumentti hänen elämästään Ranskan Provencessa. Nytkin hän oli hyvin ruskettunut, ja elinvoimaisen oloinen.

Väisäseltä on tulossa taidenäyttely Ouluun ensi syksynä, olikohan se marraskuussa. Näin hän haastatteluissa paljasti. Lisäksi uutena tietona oli se, että Oulun Kaupunginteatteriin tulee hänen kirjoistaan tehty näytelmä, kenties jo ensi syksynä. Yleisö taputti siinä kohdassa hyvin spontaanisti, liikuttuneena.

Muuten messuilla kävi kova kuhina. Punatukkainen, hoikkavartinen Kata Kärkkäinen käveli osastoilla, häntäkin myöhemmin haastateltiin.

Monipuoliset, mukavahenkiset messut nämä Kirjamessut.

Tunnelmia Kirjamessuilta

Kaksipäiväiset, kauan odottamani kirjamessut alkoivat perjantai-aamuna.
Näin Paavo Lipposen signeeraamassa kirjojaan, myhäili tyypilliseen ystävällismieliseen tyyliinsä ihmisjoukon keskellä. Jututin Lapin Shamaaniksi kutsuttua Oiva Arvolaa ja selailin suuren määrän kirjoja, joita olisin halunnut ostaa. Ja yhden kirjan ostinkin.

Kuuntelin kirjailija Sofi Oksasen haastattelun ja otin hänestä kuvia (mm. tämän otoksen). Hän puhui uusimmasta kirjastaan Puhdistus. Sujuvasanainen, rauhallinen ja viehättävä nainen.
Luen parhaillaan Sofi Oksasen kirjaa Baby Jane, siksi halusin nähdä hänet elävänäkin. Kirjailijana - kirjoittajana hän on minulle uusi tuttavuus ja aloitin tällä kirjalla. Aiemmin olen vain tiennyt hänen olemassaolostaan.

On aina jännittävä tavata kirjailija, jonka kirjaa öisin lukee, ja jonka kirja on päivälläkin mielessä.
Sitä miettii, että miten hän sen tekee: miten osaa laittaa sanoja oikeassa järjestyksessä niin, että se koskettaa lukijaa. Sofi osaa.

Palaan messuille ehkä vielä huomenna lauantaina. Silloin siellä olisivat mm. ihailemani Peter von Bagh ja Hannu Väisänen.

Notting Hill tänään tv:ssä

Tänään se tulee taas pitkästä aikaa tv:stä, Notting Hill, neloselta klo 21.00.

Iloa, surua, koskettavia ihmiskohtaloita sivurooleissa, kommelluksia, epätodellisuutta, romanttisuutta, hauskuutta.. Kaikkea sitä mitä rakkaus parhaimmillaan pitää sisällään.

Julia Roberts ja Hugh Grant säkenöivät ja heidän välinen kemiansa on ihanaa; ei liian kiihkeää, vaan toverillista sielunkumppanuutta; perhoset vatsanpohjassa välittyvät katsojalle asti.

Uusia perheenjäseniä

Lapset saivat ihanilta ystäviltämme pienen akvaarion ja sinne neljä kalaa! Voi sitä ilon hetkeä kun simpukkaa ja kiviä aseteltiin akvaarion sisään. Ja kun kalat tulivat sinne asumaan, kiinnostui kissakin tästä touhusta! Koko tämän ensimmäisen päivän se on vahtinut akvaariota silmät tarkkoina, hievahtamatta. Välillä se tassulla huitaisee akvaarion pintaa kuin koskeakseen kaloja, jotka ylväästi sen silmien edessä uiskentelevat.


Kyllä voi kissan elämä olla jännää. Päiväunetkin ovat jääneet väliin.

Elokuvateatterikokemuksia

Edellisen postauksen kommenttilaatikossa pohdiskelin sitä, että en käy kovin usein elokuvateatterissa katsomassa elokuvia. Siihen on muitakin syitä kuin pelkkä lippujen kalleus.
Ehkä esimerkkien avulla on paras kertoa..

Jos aloitan siitä, että nuorempana kun matkustelin jonkin verran Euroopassa, pyrin käymään elokuvissa eri maissa, sillä olihan se erikoinen ja erilainen kokemus. Kuva yllä on amsterdamilaisesta Tuschinskin teatterista, jossa kerran olen käynyt elokuvissa, ihan -80-luvun lopulla. Hieno, vanha teatteri huokui arvokkuutta, mutta yleisö ei niinkään. Hollantilaiseen tyyliin kuului tulla elokuviin miten sattuu eli myöhässä, paikkoja etsien. Aika monet katsojat juttelivat ja nauroivat keskenään aika kovaäänisesti. Kahden tunnin elokuvassa oli myös väliaika, joten koko elokuvan katsominen muodostui oikein maratonillaksi. Väliajalla kaikki sauhuttelivat aulassa tupakkaa.. (Kuva ei ole minun ottama, googletettu, mutta just tuon näköistä siellä oli).

Niin, täällä kotimaassakaan en aina pidä elokuvissa käynnistä. Jonkin verran kävin viime vuonna lasteni kanssa elokuvissa. Katsoimme mm. Lumotun, kotimaisen Joulutarina-elokuvan ja Rottatouillen. Ihmettelen sitä, että monet lapset rämpläävät puhelinta koko elokuvan esityksen ajan, joten salissa vilkkuu kännyköitten vihreänkajoinen valo.. Se minua ei niinkään häiritse jos oikein pienet lapset kommentoivat elokuvaa ääneen, sehän on ihan inhimillistä, lastenelokuvissa kun ollaan.
Kävin lasteni kanssa viime syksynä katsomassa heti ensi-illassa Rottatouille-elokuvan; valtavassa salissa laukkoi lähes koko esityksen ajan kaksi poikaa portaita ylös ja alas. Juuri kun olin lähdössä siitä henkilökunnalle sanomaan, pojat rauhoittuivat vähäksi aikaa, sitten se jatkui taas. Kerroin pois lähtiessä vahtimestarille tapahtuneesta. Hän sanoi, että näistä tapauksista kannattaa aina raportoida. Vahtimestarit kuulemma käyvät aika ajoin vilkaisemassa saliin. Eivät vain sattuneet silloin paikalle kun pojat juoksivat portaissa. Meni pilalle senkin elokuvan katsominen.

En myöskään mene elokuviin viikonloppuisin; moni ihan oikeasti tulee elokuviin baarin kautta; ja voi kun se elokuvan katsominen porukassa pienessä hiprakassa on niin rehvakasta ja niin hauskaa. Ei mun mieleen siis sekään. Toinen mikä häiritsee on se kun joku on saanut ilmaislippuja johonkin elokuvaan, josta hän ei ole lainkaan kiinnostunut. Viime syksynä menin katsomaan Wong Kar Wain erikoista My Blueberry Nights-elokuvaa kun taakseni tuli istumaan neljän nuoren pojan joukko. Kyllä he olisivat kuuluneet ihan jotain muuta elokuvaa katsomaan kuin hidastempoista, lähes taide-elokuvaa. Näilläkin pojjilla oli kovasti asiaa toisilleen koko elokuvan ajan. Ei auttanut vaikka kuinka loi tätimäisiä ja ärsyyntyneitä katseita heihin.

(Kuva My Blueberry Nights-elokuvasta, Jude Law ja Norah Jones herkissä tunnelmissa).

Ja koska olen likinäköinen, silmälasit tietenkin auttavat näkemään, haluan aina istua noin riveillä 3-6, salin koosta riippumatta. Joten minua varten eivät ole noin isot salit. Kerran istuin tuon alla olevan kuvan kokoisen salin ihan ylimmällä rivillä. Ja vaikka näkyvyys oli hyvä, äänentoisto erittäin hyvä, niin silti kaikki intiimiys jäi puuttumaan. Tuntui, että se elokuva tapahtui silti jossain kaukana! Ennemmin käännän päätäni vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle elokuvien tapahtumien mukaan, istunkin usein hieman vinossa, toisella kankulla, jotta on helppo kääntyillä.. (Kuva googletettu, on suomalaisesta elokuvateatterista)

Eli summa summarum; kotona minun on niin mukava katsoa dvd:ltä elokuvia. Katson ne aina yksin, iltaisin myöhään kun lapset jo nukkuvat (tai eivät ole kotona eli isällään), käytän usein korvakuulokkeita, sillä haluan kuulla kaikki äänet hyvin; kielen, musiikin ja muut äänet. Voin laittaa paussin kun haluan, voin vaihtaa asentoja ja valita katsonko sohvalta, tuolilta, sängyltä..

Tähän juttuun lisään vielä joitain tapahtumia ja sattumuksia jos tulee mieleeni. Kertokaa tekin omia kokemuksia. ;-)

Käyn minä silti aina silloin tällöin elokuvissa. On siinä silti jotain hohtoa jos kaikki sattuu kohdilleen. Ja ystävän seurassa on joskus kiva käydä. Kotimaisen Sooloilua-elokuvan kävin katsomassa ystävän kanssa, se kokemus oli mukava jakaa. Siitä riitti juttelemista sitten jälkeenkinpäin, kahvikupposen ääressä.

Tildanukke, musiikkia, epätodellista oloa

Minullakin on nyt oma Tilda-enkelinukke. Sen nimi on Aurora. Kiitos Ystävälleni omatekoisesta lahjasta.

Kuuntelen viime viikolla mainostamaani Duffya, sain levyn lahjaksi toiselta Ystävältä. Ihanaa musiikkia, sopii monenlaiseen hetkeen.

Ihmettelin mikä sai minut nukkumaan lähes kolmen tunnin päiväunet tänään. Vieläkin on olo ihan pökkyräinen, jäsenet ovat raskaat, varsinkin jalat... Sitten muistinkin, että otin aamupäivästä antihistamiinilääkettä, yhden tabletin. Se väsyttää ja tekee ihan pöllämystyneen olon. En ota enää ikinä ainakaan tuota samaista lääkettä. Olin kolmisen tuntia siis ihan pois pelistä ja vielä nyt illallakin on epätodellinen olo. Mitään ei jaksa tehdä, ja janottaa.

Ennemmin olen tukkoinen ja nuhainen kuin aiheutan itselleni yhdellä pikkuruisella tabletilla noin hirveän olon. Siitepölyallergia on viheliäinen vieras kehossa. Ulkoilu ei kiinnosta yhtään juuri nyt.

Kirja, jota luen

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Tänään aloitin.
Odotukset ovat korkealla.
Ensimmäiset rivit vetäisivät heti maailmaansa.
Olen yllättynyt miten nopeasti joku kirja saa heti lukijan mukaansa,
kuin avaten oven ja sanoen 'tervetuloa, ollaan jo odotettukin'.
Lopullinen raportti sitten kun viimeinenkin sivu luettu.

***********************************************************

Tasaiset parit

Kylläpäs oli jännittävää täällä kotikatsomossa kun Tanssii tähtien kanssa-finaalia katsottiin Äitienpäivän iltana. Välillä pyyhittiin kyyneleitä, huokailtiin Marian kauneutta ja ihailtiin Nicken rentoutta..

Oikea pari ehkä voitti, Marialle ja Mikolle soi voiton (kuva Iltalehdestä), vaikka jos itse olisin ollut päättämässä niin ehdottomasti minuun kuitenkin puri enemmän Nicken ja Susan aikuinen charmi ja tyyli, sellainen rento ja aito tanssiminen. Nicke oli viimeisessä tanssissaan, Love Storya tanssiessaan, kuin rakastunut mies; levollinen hymy kasvoilla, hän antoi vain mennä ja yhteistyö Susan kanssa oli niin sulavaa.

Lopussa he olivat myös erinomaisen hyviä häviäjiä.

Äitienpäivää !

Täällä on kortit ja lahjat avattu, ihanan Äitienpäivän aamun olivat tyttäret minulle jär jestäneet.
Onnea, haikeutta, iloa ja liikutusta. Monenlaiset tunteet risteilivät mielessäni. Kuva tytärten laittamasta aamupalapöydästä. Sain tuon Leevi-lampaan lahjaksi.

El Orfanato - Orpokoti

Orpokoti-elokuvaa on hehkutettu siinä määrin joka paikassa, että olihan minun siihen tartuttava. Olen viimeksi tainnut katsoa kauhuelokuvaa silloin kun tuli Jack Nicholsonin Hohto ja muita -80-luvun 'tuonpuoleisesta' kertovia kummitusjuttuja. Nykypäivän kauhua en voi katsoa, ne tehdään niin hirveiksi teloituselokuviksi. Mutta tämä Orpokoti oli toista maata, kuin uusintaversio vanhasta kunnon Poltergaistista.

Onneksi katsoin sen päiväsaikaan (kun lapset olivat muualla), ja korvakuullokkeilla. Se käynnistyi melodramaattisesti äidin ja lapsen tarinana, mutta muuttui pian järkyttäväksi katoamistarinaksi tuonpuoleiseen.. En voi paljastaa enempää niille, jotka eivät ole sitä nähneet.


Orpokodissa on paljon yhteyksiä Pan's Labyrinthiin ja sen maailmaan, ovathan ne molemmat espanjalaisia elokuvia ja Orpokodin on tuottanut Pan's Labyrinthin ohjaaja Guillermo del Toro, jonka maailma on tosi erikoinen sekoitus fantasiaa, hyvyyttä ja pahuutta. Del Toro näkee maailmansa lapsen silmin. Molemmissa elokuvissa on pääosassa lapsi - lapset.

Tämän Orpokodin pääosassa on upea nainen, Serranosin perheen äitinäkin tutuksi tullut Belén Rueda. Hän loisti myös Meri sisälläni-elokuvassa yhdessä Javier Bardemin kanssa.

Espanjalaiset antavat elokuvamaailmaan ihan oman näkemyksensä. Erikoinen maailma, jossa on säröä ja syvyyttä.

Orpokotia katsoessani nousivat ihokarvani välillä pystyyn, olin ihan kananlihalla. Se johtui tunnelmasta, jonka elokuva onnistui luomaan, olematta silti hirveän kauhea. Verta ei paljon näkynyt, eikä kenenkään kuolemaa näytetty, kaikki se tapahtui pääni sisällä...