Tunnelmia viikonlopulta

Tänään en ole tehnyt paljon mitään. On ollut kuuma ilma ja kummallinen 'preeriatuuli' on puhaltanut. Olen varjossa istunut kahvilla ja syventynyt MeNaiset-lehteen. Tyttäristä nuoremman vein tivoliin luokkakaverinsa kanssa ja vanhempi tytär meni samaan paikkaan omien kavereidensa kanssa. Sain tulla moneksi tunniksi tyhjään kotiin.

Kissaneitimme halusi koko ajan ulos, mutta kun se pääsi ulos, se halusi sisälle. Niinpä se oli tässä asennossa lähes koko ajan ulkona - menossa tai tulossa sisälle. Naapurin pikkupoika kävi hakemassa ensin nuorempaa tytärtä ulos, mutta kun hän ei ollut kotona niin poika kysäisi, että 'no lähteekö Tikke ulos'. Se olikin ensimmäinen kerta kun kissaamme haettiin ulos. Minua hymyilytti.

Kukkia olen ruukkuihin kastellut tänään jo monta kertaa, niin polttavasti on aurinko tänään paistanut. Ostan lisää kukkia heti ensi viikon alusta. Tänään en jaksanut lähteä puutarhalle.

Kirjastosta hain tämän Scandinavian Music Groupin "Palatkaa Pariisiin"-levyn ja olen sitä soittanut kotona yksikseni. Mitä parhainta kesämusiikkia; kuulasta ja kaunista. Terhi Kokkosen ääni tuo mieleen kesän. Jotkut laulut koskettavat todella syvältä. Ne saavat miettimään nuoruuden kesiä, nuoruuden rakkauksia, sydänsuruja, huolettomia kesälomia.. Niitä on hyvä muistella, hyväntahtoisesti hymyillen.

Casablanca-laulun sanat ovat Terhi Kokkosen käsialaa:

' Eilen mietin sinua
niin kuin mietin ennen
Näin Casablancan
näin sen ensimmäisen kerran
Kun valot syttyivät tyhjään teatteriin
huusin:
sota on päättynyt, palatkaa Pariisiin! '

Äkkiä viime kesänä - tänään tv:ssä

Juuri päivänä eräänä ajattelin tätä elokuvaa: Äkkiä viime kesänä (Suddenly, Last Summer) vuodelta 1959, ja nyt se tulee tänään Teemakanavalta klo 18 alkaen. Tämäkin on yksi suurista klassikkoelokuvista!

Muistan nähneeni tämän joskus 80-luvulla, mutta siitä on jo niin kauan aikaa, että muistan vain sen tummasävyisyyden ja upeat näyttelijät. Äkkiä viime kesänä on viime aikoina suitsutetun Tennesee Williamsin näytelmään perustuva tarina rikkaasta leskirouvasta (Katherine Hepburn) ja hänen sukulaistytöstään (Elizabeth Taylor). Elokuvassa tekee hyvän roolityön myös Montgomery Clift, joka oli aina jotenkin surullisenja ahdistuneen oloinen.


Elokuvan aiheissa käsitellään mm. kuolemaa, mielisairautta ja lobotomialeikkauksia, jotka olivat erityisen ajankohtaisia mm. 30-luvun Amerikassa. Tennesee Williams on aina tarttunut tärkeisiin ja shokeeraaviinkin aiheisiin. Kaikkeen sellaiseen, joka on ollut ihmisten mielissä, mutta mistä moni ei ole uskaltanut ääneen puhua tai kirjoittaa. Williams uskalsi kirjoittaa kaikesta!

Lähetysaika ei ole ihan paras mahdollinen, varsinkaan kun en omista tallentavaa digiboxia, mutta yritetään. Samaan aikaan tulee, reilun viikon jälkijunassa, American Idolin kaksituntinen finaalilähetys, mutta sehän me jo tiedetään kuka voitti.. Kyllä Klassikkoelokuva vetää nyt pitemmän korren. Uskoisin.

Sunnuntaiklassikko - Kesäteema

Elviksen ja Ann Margretin yhteisestä elokuvasta Viva Las Vegas voi olla montaakin mieltä, se on osittain komedia, osittain musikaali, vähän kaikkea, mutta ennenkaikkea kesäisen värikäs ja raikas. Tämän viikon Sunnuntaiklassikon teemana on Kesäbiisi. Ja koska laitan elokuvamusiikkia omiin klassikoihini, muistin heti tämän värikkäitä uimapukuja ja uima-altaita sisältävän Viva Las Vegas-elokuvan.

Elvis ja Ann Margret laulavat yhdessä sympaattisen The Lady Loves Me-laulun. Tämä on kepeä ja raikas. Heidän välisensä lämmin kemia leijuu ilmassa. En usko, että tämä nyt maailmankaikkeuden paras kesäbiisi on, mutta tämä sopii nyt näihin keleihin.

Säätiedotusta; kesä alkaa huomenna

Huominen lauantai menee koulujen päättäjäishulinoissa. Täällä kotona on kummankin tyttären mekot roikkumassa hengareissaan, ja jostain syystä tyttöjä jännittää kovasti koulun päättyminen. Vanhempi tytär päättää ala-asteen ja nuorempi päättää kolmannen luokan. Huomenna istun kirkossa aamulla klo 9 alkaen. Siitä se kesä sitten alkaa.

Olen katsonut ihmeissäni säätiedostusta: tällä hetkellä Oulussa puhaltaa kylmä tuuli, asteita on näin illalla noin 12. Jostain ihmeestä tulee viikonlopuksi lähes helteiset lukemat. En tahdo oikein vieläkään asiaa uskoa, mutta säätiedotus kertoo näin. Jos lämpöaalto tulee, suuntaamme tyttöjen kanssa läheiselle rannalle piknikille ja lapset varmaan ehkä uivatkin.. Ensimmäistä kertaa tälle kesälle. Minä otan mukaani romaanin, johon olen tällä hetkellä kovin ihastunut: Anne B. Ragden Berliininpoppelit ja toivon, että saan rauhassa sitä lukea..

Tuo Carole Lombardin Hollywoodtyyli on kadehdittavan tyylikästä. Itse en tietenkään koskaan tule kykenemään samalla tyylillä auringosta nauttimaan, mutta ihailen tuota kuvaa. (Minähän lähinnä pakoilen aurinkoa, jotten saisi aurinkoihottumaa ja maksaläikkiä..Mutta Carolekin makoilee suuren varjon alla suojellen vaaleaa ihoaan, korkokengät jalassa, tietenkin).

Yksi vaihtoehto - Paul Newman & Elizabeth Taylor

Tämä oli kiihkeä, mutta epätoivoinen pari - Paul Newman ja Elizabeth Taylor elokuvassa Kissa kuumalla katolla vuodelta 1958.
Tätä paria ajattelin kun mietin seinälleni tulevaa filmitähtiparia. Juuri nyt mietin, että haluaisin nähdä päivittäin seinälläni 'onnellisemman' tai kepeämmän parin.
Tämä Kissa kuumalla katolla-elokuva on niin raadollinen kertomus alkoholismista ja kariutuvasta avioliitosta, että ahdistaa jo ajatellakin.


Paul Newman ja Elizabeth Taylor näyttelevät niin vereslihalla, että katsoessa ihan sattuu.
Paul ja Elizabeth olivat oikeassa elämässä hyviä ystäviä, ihan loppuun asti. Kuvassa pari Oscargaalassa 90-luvun alussa.
(Paul Newman kuoli viime vuoden syyskuussa, 83-vuoden iässä. Taylor on tällä hetkellä 77-vuotias.)

Komea ja miellyttävä Gregory Peck

Klassikkoteema jatkuu.. Mieliin palautellaan tässä Gregory Peck, jonka ura oli yksi Hollywoodin pisimpiä.

Peck eli aika tasaisen elämän ja uran, hän ei aiheuttanut suuria otsikoita eikä suurta draamaa elämänsä aikana. Yksityiselämään mahtui kuitenkin avioero ja yhden lapsen traaginen kuolema. Gregory Peck tunnettiin myös Suomen vävynä, olihan hän naimisissa suomalaissyntyisen Greta Kukkosen kanssa vuosina 1942-1955. Liitosta syntyi kolme poikaa.


Avioeron jälkeen Peck avioitui ranskalaissyntyisen Veronique Passanin kanssa ja oli hänen kanssaan naimisissa lähes 50 vuotta, kuolemaansa asti. Liitosta syntyi poika ja tytär.
Gregory Peck tunnettiin lämpimänä humoristina, joka viihtyi ihmisten seurassa. Hän oli hyvin lapsirakas, itsekin viiden lapsen isä. Hän antoi itsestään isällisen ja huolehtivan kuvan. Hänen kanssaan työskennelleet kehuvat häntä hauskaksi ja miellyttäväksi persoonaksi.

Vuonna 2003 hänen roolinsa Atticus Finchinä elokuvassa Kuin surmaisi satakielen(kuva yllä) valittiin kaikkien aikojen elokuvasankariksi. Hänen taakseen jäivät kakkoseksi tullut Indiana Jones ja kolmanneksi sijoitettu James Bond. Peckin Atticus Finch taisteli tasa-arvoisuuden puolesta, rotuerottelua vastaan. Hän valkoisena lakimiehenä taisteli mustan syyttömän miehen puolesta. Elokuva Kuin surmaisi satakielen on Peckin kuuluisin elokuva, josta hänet palkittiin pääosa-Oscarilla vuonna 1963. Katsoin elokuvan tänä vuonna enkä ole siitä vieläkään pystynyt kirjoittamaan. Se on ehdottomasti yksi suurista helmistä, jo ihan Peckin osasuorituksenkin vuoksi. Syvällinen ja vahva elokuvakokemus.

Loma Roomassa-elokuvassa hyvät ystävykset Gregory Peck ja Audrey Hepburn näyttelevät niin hurmaavasti yhteen, että heidän valovoimaisuutensa ja ystävyytensä pursuaa ihan valkokankaan läpi. Siksi Loma Roomassa on niin hyvä elokuva!

Tästä voi katsoa hurmaavan haastattelupätkän, jossa Peck ja Hepburn vuosikymmeniä myöhemmin kertovat Loma Roomassa-elokuvan teosta.

Gregory Peck: 5.4.1916 - 12.6.2003

Selman kuulumisia

Pari viikkoa vielä, ja sitten haemme pienen Selma-kissan meidän kissaksemme. Se on vielä vähän aikaa kiinni emossaan ja kolmessa sisaruksessaan.

Selma on maatiaiskissa ja asustelee noin sadan kilometrin päässä meiltä, joten emme ole sitä nyt päässeet katsomaan. Tämä kuva on sukulaistädin ottama ja meidän kisumme on kuvassa joko äärimmäisenä oikealla tai sitten toinen vasemmalta, nyt en ole ihan varma, koska juuri nuo kaksi tyttökissaa ovat niin saman näköisiä. Kaksi muuta kissaa ovat poikia.

Tänään saimme kuulla, että Selma on näistä kissanpennuista paras syöjä ja se on jo syönyt purkkiruokaakin viikon ajan eli osaa jo syödä ja käydä täydellisesti hiekkalaatikolla. Se on kuulemma myös hyvin seurallinen ja iloinen kissa.

Vielä kun maltamme pari viikkoa odottaa niin sitten alkaa meilläkin erilainen elämä kun talossa on kaksi kissaa, aikuinen ja pentu.

Tämän kaltaista etsin omaan olohuoneeseeni

Törmäsin filmitähtikuvia selatessani tällaiseen sisustuskuvaan. Olen jo pitään suunnitellut (mutta asia etenee hitaasti) jotain vanhoihin mustavalkoelokuviin perustuvaa kuvitusta olohuoneeni seinälle. Olen miettinyt kuvasarjaa ihailemistani filmitähdistä, mutta tällainen iso vedos näyttäisi kyllä tosi tehokkaalta. Ainoa vain, että olohuoneeni on aika pieni ja tällainen kuva vaatisi isomman tilan ja vähän tavaroita.

Grace Kelly ja Cary Grant olivat komea elokuvapari! Samoin olivat Audrey Hepburn ja Gregory Peck..

Muuten kuvan sisustus on ehkä liian miehinen tai korskea makuuni, en ikinä laittaisi minkäänlaista (en aitoa enkä feikkiä) taljaa lattialleni, mutta omaa tyyliäni edustaa juuri tuo, että jakkaralla on pino kirjoja. On juuri tällä hetkelläkin. Siihen ei sisustamista tarvita kun pöydät ja jakkarat pursuavat kirjoja ja lehtiä ;D

Mutta vinkkejä otetaan vastaan mistä löytyy tällaisia isoja filmitähtikuvia!

Kirjahaaste: 5 lempikirjaani

Nappasin Hallattarelta kivan kirjahaasteen.
Kerro viidestä lempikirjastasi kautta aikojen. Vaikeaahan se on, mutta yritetään.

Yksi minulle tärkeä kirja alkaa näin:
1.
Kirja on Anja Kaurasen Syysprinssi. Ylistyslaulua nuoruudenrakkaudelle! Olen alusta lähtien, siis Kaurasen Sonja O. kävi täällä-esikoisesta lähtien, pitänyt hänen henkilökohtaisesta tavastaan kirjoittaa. Tässä tapauksessa Suuresta Nuoruuden Rakkaudestaan, jota Syysprinssiksi kirjassa nimitetään. Nuoruuden hillitöntä hulluutta ja estotonta eroottisuutta. Huumaava kirja. Palaan siihen aina uudelleen.
Anja Kaurasen - Snellmannin oikean elämän Syysprinssi - kirjailija Harri Sirola kuoli v. 2001. Kirja on vuodelta 1996.

2. John Irving: Leski vuoden verran
Irving on taiturimainen kertoja. Hänen maailmansa on ihan omanlainen, ja siihen on hurmaavaa upota. Tämä Leski vuoden verran on jännittävä ja monitasoinen kertomus kirjailijanaisesta, jota nuorempi mies läpi elämän rakastaa. Tarina on niin polveileva, että siihen täytyy palata aina uudelleen.Tällä hetkellä 67-vuotias Irving on lisäksi itsekin niin suuri persoona, että hänen kirjojaan rakastaa jo senkin vuoksi. Itse nimittäisin häntä nykypäivän Hemingwayksi.


3. André Brink: Tuokio tuulessa
Valkoihoisen naisen ja mustan orjamiehen rakkaustarina 1700-luvun Etelä-Afrikassa. Riipaiseva tarina. Kaunista kerrontaa. Brink on kirjoittaessaan melkein nainen, vaikka onkin miehinen mies.

4. Eeva Kilpi: Tamara ja runoteokset
Minusta tuli feministi kun löysin Eeva Kilven. Olin silloin kuudentoista. Olen seurannut hänen uraansa pitkään. Suuri luonnonystävä Kilpi on viisas nainen. Kuvassa lehtijuttu Eeva Kilvestä Tamara-romaanin ilmestymisen aikaan vuonna 1976. Kirjasta on sanottu, että siinä on poikkeuksellisen eroottinen naiskuvaus.


5. Marguerite Duras: Rakastaja
Suuri romaani! Suorasukainen ja omaelämäkerrallinen tarina Ranskan hallitsemasta Indokiinasta 1930-luvulta. Ranskalaisen tytön ja kiinalaisen miehen rakkaustarina, suora ja konstailematon, julmakin. Tähänkin palaan aina uudestaan ja se on melkein aina yöpöydälläni pokkariversiona.

Tästä jäivät nyt pois niin moni hyvä kirja ja kirjailija. Viiden listaa on aika vaikea rajata. Pois jäivät mm. Siri Hustvedt, Francoise Sagan, Edith Södergran, ym. ym.

Pystyyköhän suuri kirjojen ystävä Leena Lumi kertomaan viittä lempikirjaansa, kysytäänpä häneltä. Eli Leenalle lähtee tästä haaste. Mutta kuten minäkin nappasin tämän haasteen Hallattaren blogista, voivat muutkin tehdä samoin, vaikken erikseen muita nimiä nyt mainitsekaan.

Klassikoita olen katsonut

Jostain syystä ovat vanhat klassikkoelokuvat viime aikoina tuntuneet hyviltä ja miellyttäviltä katsoa. En ole vuosikausiin katsonut kunnolla vanhoja elokuvia. Nyt olen saanut niistä paljon irti.

Ensimmäisenä katsoin Audrey Hepburnin Aamiainen Tiffanylla (josta jo kirjoitin) ja Kaunis Sabrinan. Tämä Kaunis Sabrina oli kasvutarina tuhkimotyyliin: köyhästä tytöstä kasvaa Pariisin vuosien aikana tyylikäs kaunotar, josta kilpailevat kaksi (ihan liian vanhaa) miestä. Miehinä olivat Humbrey Bogart ja William Holden. Tämä Kaunis Sabrina oli hieman naiivi ja yksioikoinen tarina, mutta kun katsoo vähemmän kriittisesti, huomaa ihailevansa Audreyn kepeän syvällistä ja luontevaa olemusta. Elokuva on vuodelta 1954.




Loma Roomassa on vuodelta 1953 ja se on alusta loppuun kuvattu Roomassa. Autenttisuus näkyykin kuvauksessa ja toteutuksessa. Elokuva on komedia, mutta senkin pohjalla on vakava vire, jossa eurooppalainen prinsessa rakastuu tavalliseen amerikkalaiseen journalistimieheen. Pari tutustuu yhdessä ikuiseen kaupunkiin, se on jotenkin suloista. Gregory Peck on todella hurmaava tässä elokuvassa ja häntä katsookin ihaillen. Muistan kuinka nuorena tyttönä ihailin 50-luvun filmitähtiä ja juuri Gregory Peck oli mielestäni miehistä ihanin ja komein.
Kuvassa yllä Audrey ja Gregory kuvauspaikalla kortinpeluussa.


Kultalampikin vaikutti tänä päivänä katsottuna jo aika vanhalta elokuvalta, vaikka se on vuodelta 1981, mutta kuvitelkaa, siitäkin on jo 28 vuotta aikaa.

Kultalampi tulee lähelle katsojaa ja näyttelijöiden omaakin elämää. Katherine Hepburn ja Henry Fonda näyttelevät niin suurella palolla ja suurina persoonina, että tämän elokuvan nähtyään tietää heidän olleen Suuria Näyttelijöitä! Fonda oli 76-vuotias ja Katherine Hepburn 74-vuotias. Oma jännitteensä elokuvaan tuli kun Henry Fondan oma tytär Jane Fonda näytteli tytärtä. Jane Fondan näyttelemä tytär oli katkeroitunut isälleen ja välit isään olivat todella huonot. Kaikki tiesivät, että oikeassakin elämässä isän ja tyttären välit olivat samanlaiset. Loppukohtaus, jossa isän ja tyttären välit lähenevät ja he halaavat, saa kovimmankin katsojan suorastaan itkemään!

Fondat - Henry ja Jane katsovat toisiaan syvälle silmiin ja elokuvan kohtaus taitaa tulla aidosta tuntemuksesta. Jane Fonda on selvästi aidon liikuttuneen näköinen kohtauksessa. Henry Fonda kuoli seuraavana vuonna eli 1982. Katherine Hepburn sen sijaan eli pitkän elämän ja kuoli vuonna 2003, peräti 96-vuotiaana.

Kultalampi käsittelee suorasti myös vanhenemista. Se saa miettimään myös suhdettaan omiin vanhempiinsa. Kultalampi oli ilmestyessään valtava hitti, Vuoden Elokuvatapaus, enkä ihmettele yhtään. Se onnistuu yhä koskettamaan ja se viiltää todella syvältä.

Yksi koskettava kohtaus elokuvasta tässä.

Hieno roolisuoritus myös Katherine Hepburnilta, joka ajoittain vaikuttaa ihan nuorelta tytöltä, vaikka näyttääkin ihan ikäiseltään. Ja se Rakkaus - se saa miettimään, että juuri tuollainen on pitkä avioliitto, jossa yhdessä on oltu vuosikymmeniä; toisesta huolehtimista. Toisen virheiden hyväksymistä. Kultalampi käsittelee hienoja teemoja. Sen voi katsoa aina silloin tällöin uudelleen. Sen rauhallinen tunnelma saa kaipaamaan vilpoisten kesävesien ääreen, venelaiturille lintuja bongailemaan ja laiturilta hyppimään.

Kaikki nämä elokuvat lainasin kirjastosta. Mutta voisin ostaa nämä hyllyynkin.

Sunnuntaiklassikko - Hair

Omalta kohdaltani Sunnuntaiklassikko on nyt pääosin elokuvamusiikkiin keskittyvä, mutta etsin aina kuultavaksi klassikkoelokuvien klassikkolauluja. Sitä on varmasti tämäkin: Hair-elokuvan Age of Aquarius. Näin Hairin ensimmäisen kerran kun olin viisitoistakesäinen, ja vaikutuin. Nyt se näyttäytyy hieman erilaisena. En ole ihan varma onko se elokuvana ihan kestänyt aikaa, mutta paikoitellen se on vieläkin vaikuttava. Värimaailma on hieman haalistunut. Hairin ohjasi Milos Forman vuonna 1979.

Eläinpäivän viettoa

Tämä päivä on ollut lämmin ja kesäinen. Oulussa on juostu maratonia (siis en minä vaan ne muut, jotka on huippukunnossa!), ja vietetty mm. eläinsuojeluyhdistyksen eläinpäivää. Olimme tietenkin siellä katsomassa hevosia ja koiria, maratoonareitakin osui reittimme varrelle.

Kuopus oli innoissaan saadessaan tutustua läheltä Ponipihan hevosiin. Kollaasiin kokosin näkemiämme hevosia, joista tytär tunnisti ainakin Norjan vuonohevoset, Friisiläisen hevosen, Rusponit ja Connemaran ponit. Minä en olisi tiennyt kuin nuo kollaasissa olevat vuonohevoset, joilla on erikoinen harjas.


Vieläkin ja aina vaan pelkään hevosia, enkä uskalla lähestyä niitä, mutta voi kun ne ovat hienoja ja ihania!


Tämä valkoinen hevonen odotti varsaa syntyväksi heinäkuun lopulla. Oli jännittävä nähdä kuinka pienokainen potkiskeli sen mahassa. Ihan herkistyin.

Helen Mirren loistaa aina!

Katsoin suurin odotuksin tätä Kevät Roomassa-elokuvaa, jonka kirjastosta lainasin. Onhan sen pääosassa Helen Mirren ja tarina on itse Tennesee Williamsin käsialaa.

Tämä The Roman Spring of Mrs. Stone on vuodelta 2003, se on uusintaversio vuoden 1961 samannimisestä elokuvasta, jossa silloin pääosissa näyttelivät Vivien Leigh ja nuorena rattopoikana Warren Beatty. Tässä uudessa versiossa saman nuoren miehen roolin näyttelee ranskalainen Olivier Martinez, joka siis esittää elokuvassa italialaista. Kielten ja murteiden sekamelska onkin aika näkyvää, ja hieman häiritsevää.

Tarinan pääajatuksena on vanhenevan, ja jo lähes unohduksiin painuneen amerikkalaisen näyttelijättären elämän suunnan hakua 50-luvun Italiassa. Ihanassa Roomassa, jossa ihmiset jälleenrakentavat hyvinvointia sodan jälkeen. Ihmiset ovat titteleiltään herttuattaria ja paroneita, mutta rahaa heillä ei ole. Rikas ja avokätinen amerikkalainen nainen on hyvä huiputuksen kohde.

Amerikkalainen nainen etsii leskeksi jäätyään hieman inhimillisyyttä, kenties rakkautta elämäänsä, mutta Roomassa hän kohtaa vain hyväksikäyttäjiä. Kauniin rattopojan (italialaisittain 'marcetta') rakkauskaan ei ole aitoa.



Tämä Kevät Roomassa-elokuva etenee hieman viileästi ja tylsästi eteenpäin, mutta lähes hievahtamatta pystyy seuraamaan Helen Mirrenin niin hienovireisesti rakennettua Karen Stonen roolia. Nuoren miehen rinnalla nainen tuntee heräävänsä eloon, mutta totuuden paljastuttua hän kokee suurta pettymystä. Kaikki tämä näkyy Helen Mirrenin kasvoilla. Suru, suuttumus ja turhautuminen ovat tämän naisen tuntemuksia sen jälkeen kun kevyt liitely taivaissa ja hepenissä päättyy karusti. Rakkaus olikin vain yksipuolista ja lähes kauppatavaraa.


Tämä rooli on Helen Mirrenin yksi parhaita näkemiäni. Uskon, että 60-luvun alun versiossa näyttelevä Vivien Leigh yltää samoihin suorituksiin. Olihan hänen persoonassaan jotain hyvin surullista loppuaikoina. Tämä Mrs. Stonen rooli oli Vivien Leighn toiseksi viimeinen rooli, hän kuoli pian sen tekemisen jälkeen, vain 53-vuotiaana. Tämän version haluaisin myös nähdä, mutta kirjastosta en sitä löytänyt.

Helen Mirren sen sijaan on tänään 63-vuotias ja ura on komea. Hän on syntynyt 26.7.45 ja on naimissa elokuvaohjaaja Taylor Hackfordin kanssa. Helenissä on jotain hyvin kuninkaallista, onhan hän saanutkin Dame-arvonimen. Ja kukaan muu ei olisi voinut näytellä Englannin nykyistä kuningatar Elisabethiä kuin Helen Mirren. Siitä hänelle tulikin sitten paras naispääosa-Oscar vuonna 2007.

Traileri tässä.

Amerikka ei ollut vielä valmis Adamille..?

(Älkää lukeko tätä juttua jos haluatte vielä jännittää tämän vuotista American Idolia ja sen tulosta. Mutta otsikosta taitaa jo aika paljon selvitä. Joten anteeksi nyt paljastaukseni).

Luin hienosta finaalilähetyksestä Sarin blogista, joten osa jännitykestä kaikkosi pois, Suomen tv:stä katsomme sitten sitä mitä koko maailma jo tietää tapahtuneen.. Siis ne tietävät keitä idolskisat kiinnostavat. Minua ei ihmeemmin kiinnosta esim. Suomen karkelot, mutta tämä Amerikan versio on aina niin suuren maailman tyyliin toteutettu, että sinne harvoin edes huonoja laulajia päästetään esim. kymmenen parhaan joukkoon (toisin kuin meillä..).

Amerikkalaiset ovat hanakoita äänestämään, onhan heillä populaakin niin paljon. Kymmenet miljoonat ihmiset eivät toisaalta voi olla väärässäkään, mutta ehkä teinitytöt äänestävät sielläkin eniten ja siksi voittajaksi valikoitui koiranpennun näköinen ja hieman persoonaton, mutta kiva ja taitava muusikko eli Kris Allen:


Mutta huiman karismaattinen ja kaikinpuolin valmis Adam Lambert jäi kakkoseksi, aika monien yllätykseksi.

Eikö Amerikka ollut valmis Elvistyyliin esiintyvälle, mustaa kynsilakkaa käyttävälle ja erikoisen monialaisen äänen käytön mestarille.. Tai ehkä oli, koska tulihan hän kakkoseksi.

Adamille on varmasti tulossa ruusuinen tulevaisuus musiikin parissa. Hänellä on paljon ihailijoita. Toivotaan pitkää ja kehittyvää uraa.

Adam olisi ollut hyvä jatko viime vuoden voittajan, David Cookin vanavedessä.

Tietenkin toivotan onnea myös suloiselle Kris Allenillekin.

Adamin ei tarvitse vakuuttaa minua, mutta Krisillä olisi kovempi työ. Ai kumman levyn ostaisin, no Adamin tietenkin..





Kolmanneksi tullut Danny Gokey oli myös sympaattinen ja erottui joukosta silmälaseillaan ja vahvalla souläänellään. Hän toi ulkoisesti mieleen hieman Robert Downey jr:n ja hänen olemuksensa oli leppoisa. Hän ei pitänyt stailauksesta vaan tahtoi olla oma itsensä, ei niin letkeä ja notkea vaan nallekarhumainen Danny. Pidin tyypistä, ja hänenkin musiikkiaan voisin kuunnella levyltä, varsinkin jos hän tekisi jazziin menevää soulpohjaista musiikkia. Toivotaan näin. Mutta jos hänkin sortuu tekemään ns. aor-musaa (amerikantyylistä aikuisrokkia), jää levy hyllylle odottelemaan ostajiaan..


Vielä maininta viime vuoden voittajasta David Cookista; ihana tyyppi, vetää varmasti keikoille paljon väkeä, hän on kuin nuorempi painos Kanadan miehestä, Bryan Adamsista. Mutta kuuntelin Davidin esikoislevyn läpi, enkä jaksanut sitä tosissani kuunnella. Kappaleet muistuttivat toisiaan ja vain Light on-hittikappale jäi siitä mieleeni. Ehkä joku toinen kuulee Davidin levyn eri tavoin, onhan sitä myytykin huimat määrät ja David on jo nyt noussut miljonäärikastiin kotimaassaan, mutta milloin me kuuntelijat saamme kuultavaksemme persoonallista musiikkia?? Sellaista, joka erottuu massasta ihan oikeasti..

Niin, ja eikö me naiset kuunnella naislaulajia kun tällaisissa kisoissa pärjäävät useimmiten aina vain mieslaulajat.

Itse haen huomenna kirjastosta varaamani Annie Lennoxin levyn (Bare). On ihana kuunnella laulajaa, joka on pysynyt pinnalla kymmeniä vuosia. Tietenkin samaa toivoo kaikille uusillekin laulajille. Mutta oikeasti vain osa uusista laulajista pysyy pinnalla.

Elokuva Martin Luther Kingistä

Tätä on oikeastaan odotettu, vaikkei välttämättä tietoisesti.. Martin Luther Kingin perikunta on viimein myöntänyt oikeudet elokuvan tekoon. Martin Luther Kingin elämästä kertovan elokuvan teko-oikeudet on saanut Dreamworks-studio ja ohjaajaksi on kelpuutettu itse suuruus, Steven Spielberg.

Dreamworks-studio antaa nöyrästi kiitollisena kommenttia ja sanoo tekevänsä 'kattavan henkilökuvan mustan ihmisoikeusliikkeen murhatun johtajan myrskyisestä elämästä'.

Jostain syystä ihokarvani nousevat pystyyn jo tästä elokuvantekoaikeesta. Uskon, että maailma tarvitsee tätä elokuvaa juuri nyt!

Pääosanäyttelijä on vielä valitsematta, mutta uskon, että studiolla ja ohjaaja Spielbergillä on omat vahvat näkemyksensä näyttelijästä. Odotamme sen julkistamista.

Paul Newmanin silmät

Kiitos Päiville blogiin The Hangmans Joke mukavasta jutusta, jossa oli tähtinäyttelijöiden tähtisilmiä. Jatkan tässä hieman aihetta. Minua on aina kiehtonut ihanaisen Paul Newmanin silmät. Ihastuin niihin jo nuorena tyttönä. Ne olivat niin taivaansiniset.

Kuvassa noin kolmikymppisen ja seitsenkymppisen Paulin silmät. Hän katseli hieman ilkikurisesti myhäillen hieman raskaiden luomiensa alta. Hänen silmissään oli lämmintä hymyä.

Paul Newmanin silmät sulkeutuivat lopullisesti viime syksynä, 26.9.2008.

Annie Lennox-päivä

Tänään on juuri sellainen hieman kolea ja pilvinen päivä, jolloin pitää suorittaa tylsää siivoamista, mutta se sujuu ihan pikkuisen sutjakammin kun kuuntelee Annie Lennoxin voimakasta ja heleää lauluääntä.

Esim. tästä Little Bird-laulusta pidän erityisesti. Annien pehmeän kova esiintymistyyli on aina vedonnut minuun. Samoin kaikki Annien ja Eurythmicsin 90-luvun laulut (muistattehan Sweet Dreamsin ja There Must Be An Angelin sekä tämän Who's that girlin), mutta erityisesti hänen soolouransa on täynnä timanttisuorituksia, kuten Why ja Money Can't Buy it. Annien laulujen sanoitukset ottavat kantaa ja videot ovat taiteellisia. Annie on hyvin muuntautumiskykyinen ja hän muuntuu helposti esim. vanhanajan glamourhenkiseksi diivaksi, toisaalta vaikka hän vetäisi jalkaansa armeijakuvioiset lököhousut hän valloittaa kauneudellaan.

Annie Lennoxin virallinen sivusto on tosi viehättävä, vierailin siellä juuri ja jätin musiikin soimaan taustalle.

Poliittisesti aktiivinen Annie on syntynyt Skotlannissa 25.12.54 ja on luonut jo pitkän ja arvostetun uran laulajana ja lauluntekijänä. Hän on säveltänyt myös elokuvamusiikkia ja on palkittu sekä Kultaisella maapallolla että Oscarilla musiikistaan Lord of the Rings-elokuvaan.

Annie oli pitkään naimisissa israelilaisen elokuvaohjaaja Uri Fruchtmannin kanssa ja heillä on kaksi tytärtä. (Huomaa Annien mekossa aidsin vastainen kampanjamerkki).

Mutta nyt Annie soimaan! Mm. tämä kaunis A Thousand beautiful Things on riipaisevan kaunis (kiitos Bare-levyn vinkistä kommentteihin Annielle!)

Cannesin elokuvajuhlat meneillään

Tällä hetkellä aurinkoisessa Cannesissa katsotaan paljon elokuvia ja kävellään punaisilla portailla kohti Palais des Festivalia. Kivahan siellä olisi olla katsomassa kuuluisuuksia ja uusia elokuvia, jotka kilpailevat mm. himoitusta pääpalkinnosta, Kultaisesta Palmusta. Tuomariston jäsenet vaihtuvat vuosittain, tänä vuonna juryn pääjohtajana on näyttelijä Isabelle Hubbert.


Ohjelmistossa on paljon elokuvia, jotka näytetään ensi kertaa yleisölle juuri Cannesissa. Mm. ihailemani ohjaajan Ang Leen (kuvassa) uusi elokuva Taking Woodstock, joka komediallisin keinoin kertoo omaelämäkerrallisen tarinan eräästä Elliot Tiberistä ja hänen seikkailuistaan Woodstockin rockfestareilla vuonna 1969.

Ang Lee kertoo haastattelussa tehneen viimeiset kymmenen vuotta draamaa ja etsineensä elämään jotain kevyempää kun vastaan oli tullut Elliot Tiberin hauska elämäkerta. Toivotaan onnea nyt Cannesissa tällekin elokuvalle, ja odotetaan, että se tulee myöhemmin ohjelmistoon.



Cannesissa esitetään myös Pedro Almodovarin uutuus Broken Embraces (Los Abrazos rotos), jossa Almodovarin luottonäyttelijä Penélope Cruz nähdään mm. tällaisena vaaleahiuksisena.Filmijuhlat päättyvät tämän viikon lopulla, sitten kuulemme uutisista mitkä elokuvat palkittiin. Cannesin elokuvajuhlia on järjestetty jo vuodesta 1946 !

Töihin käy tieni pian..

Muistattehan kun viime viikolla kävin työpaikkahaastattelussa.. Jännittäminen ja hikoilu kai kannatti, sillä minut valittiin siihen paikkaan. Olen aika iloinen! Pääsen pitkästä aikaa tekemään työtä, johon olen saanut koulutuksen, mutta nyt ala on täysin uusi. Olen haaveillut terveydenhoitoalasta, mutta olen todennut, ettei minusta ehkä ole varsinaisesti hoitoalalle. Olen liian herkkä hoitajaksi ym. Niinpä menen tekemään töitä hoitoalalle, mutta vastaanottosihteerin ominaisuudessa. Työ alkaa elokuussa ja on osa-aikaista, mutta töitä on kuitenkin puoleksitoista vuodeksi! Se on pitkä aika näinä aikoina.

Nyt Ystävät, lähden leivoskahveille kaupungille erään ystävän kanssa.

Hieno päivä ulkona

Tänään on jatkunut yhtä hieno ja lämmin keli kuin eilen sunnuntainakin. Se tarkoittaa sitä, että ulkona on oltu, kotona on kaaosta, mutta aika tuntuu nyt kallisarvoiselta. Joku päivä taas sataa ja on viileää, silloin ollaan sisällä. Kuva eiliseltä pyöräilyreissulta.

Tulee kesän tunne kun laittaa orvokkeja ruukkuihin

Pyöräilin kaunista reittiä tänään, jokisuistoa pitkin, kohti merta, sieltä löytyi puutarha, josta ostin muutaman orvokin. Haen varsinaiset kesäkukat kesäkuun alussa, mutta toukokuun puolivälin aikaan on aina saatava muutamat orvokit.
Tänään sunnuntaina on ollut lähes helteinen päivä, pihallemme paistaa aurinko kuumasti koko päivän. Istuttelin kukat ruukkuihin kissaneitimme Tiken kanssa, se oli valjaissa kiinni pitkässä talutushihnassa, mutta se halusi lymytä kukkien vieressä. Siinä se istui välillä auringossa, välillä varjossa ja nautti selvästi elämästään ihan rauhassa.

(Klikkaa kollaasia suuremmaksi)